Nyt kun en edes ehtinyt kirjoittaa tänne kuinka helvetisti ahdisti ja masensi töiden loppumisen mahdollisuus, niin alettuani pitää sitä loppumista jopa todennäköisempänä kohtalona, ja sopeuduttuani siihen, ei enää ahdistakaan.
Totesin hiljaa itsekseni, että pureskellaan nyt ensin se katkerin kalkki ja nielemisen jälkeen, mikäli käykin niin, että työt jatkuvat, niin eipä se enää sitten harmitakaan. Parempi niin päin sitten, kuin niin, että tuudittautuisin siihen että työt jatkuvat enkä yrittäisikään sopeutua tilanteeseen jossa rahaa ei ole eikä juurikaan tule.
Voisin jopa kuvitella että ahdistuminen on vaihtoehtojen valinnoista kiinni. On tämä outoa tämä elämä.
(Voi se ahdistus hyökätä vielä kaikesta huolimatta, joten säästän sen aiheen erilliseen kirjoitteluun. Taitaa olla luonnoksissakin jo) 
