Isäni soitti eilen, vaihteeksi. Oli juuri sitä ennen veljeni välityksellä sanonut että minun pitäisi soitella useammin sinne päin.
Hän pyysi/käski/velvoitti, tai ainakin yritti, minua soittamaan ja pitämään tiheämpään yhteyttä isoisääni joka asuu samassa kaupungissa. Myötäilin niin ja näin tekemättä sen isompia lupauksia.
Myönnän auliisti ja hieman jopa häpeillen, että niiden kuuden vuoden aikana minä olen täällä asunut, olen pitänyt muualla asuviin sukulaisiinkin enemmän yhteyttä.
Syitäkin pulpahti mieleeni sitten myöhemmin. Kuten esimerkiksi sen, etten juuri soittele sosiaalisia puheluita muutenkaan. Enkä aina silloinkaan vaikka olisi asiaakin. Kun on tottunut yksin olemiseen parikymmentä vuotta, ja senkin jälkeen lähes 7 vuotta pätkissä enemmän tai vähemmän yksin, on näköjään huomattavan hankalaa ottaa tavaksi olla muutakin kuin yksin.
Jospa edes yrittäisin. Ehkä huomenna, tänään en taas kaipaa seuraa.
Loading ...
