Kuukausi-arkisto: maaliskuu 2006 ↓

V for Vendetta, upea elokuva. Juoni ei varsinaisesti sisältänyt mieltä räjäyttäviä käänteitä, eikä ollut kuitenkaan suoran putken läpi katsomista. Tehosteilla ei pelleilty, räjähdykset olivat harvassa ja eivät tilanteeseensa liittyen ampuneet yli. Näyttelijät olivat myös tehtäviensä tasalla. John Hurt loisti diktaattorimaisena Korkea Kanslerina, Hugo Weaving salaperäisenä kostajana, ja ah, Natalie Portman, hän on kyllä mielestäni huomattavan paremmalla tunteella mukana kuin esimerkiksi Star Wars osissa 1-3. Lähinnä tulee mieleen Portman elokuvassa Leon, aito ja roolinsa näköinen. Myös Stefen Rea tekee mainion sivuroolin V:tä etsivänä poliisina.

Elokuva käsittelee aatteen voimakkuutta, oikeastaan kokonaan. Aate on luodinkestävä ja kuolemaakin tärkeämpi. V ei kaihda keinoja päämääräänsä saavuttaakseen, ja se tekee hänestä tavallaan myös antisankarin, mutta päämäärä taas on jalompi. Tarkoitus pyhittää keinot. Huomaan nyt että olen kamalan huono jäsentelemään elokuvaa kertomatta siitä liikaa, mutta kuitenkin kertoen tarpeeksi. Muistan nauraneeni muutamia kertoja, osa tilanteista oli sellaisia joissa muutkin nauroivat, osa sellaisia joissa tiedostin olevani ainoa ääneen hymyillyt. Yllättäviä asioita tai tekoja elokuva ei paria poikkeusta lukuunottamatta tosiaan tarjonnut, mutta se ei näin ehjän ja mielestäni loistavan elokuvan kestäessä haitannut. Katsojasta riippuen, elokuvassa oli myös muutama, ehkä yksi tai kaksi sellainen seikka joka tuntui olevan elokuvassa siksi koska kaikki tekee niin, kaikissa elokuvissa pitää olla asia näin jne. Muuten tuntui pitkästä aikaa katsovansa uutta elokuvaa.

Hienoa mielestäni. Suosittelen kyllä kaikille jotka eivät aina halua katsoa aivotnarikkaanmäiskettä. Pitää tähän lisätä toki seikka jonka olen maininnut ennenkin, The Island-tekstissäni, eli siis kuinka naissankari voi pelastaa floppi/täyspaska/mikähän-se-oli-luokitukselta. Tässä, mielestäni siis aivan erinomaisessa elokuvassa, mikäli sen loputtua tuntuu siltä että rahat olisi mennyt vaikka ryöstäjälle mielummin, täytyy muistaa, että Natalie Portman siilitukassa on miehisestä näkökulmasta juuri sen elokuvalipun arvoinen. Naisille tämä neuvo on toki lähes hyödytön.

Ja nyt kun luin koko tekstin uudestaan, niille jotka tuntevat entuudestaan mainitut näyttelijät, osaavat luultavimmin perustaa ennakkokäsityksiään elokuvan laadusta jo niihin nimiin, ja muille tästä merkinnästä ei taida olla paskankaan apua. Siinähän vietätte perjantaita sitten.

update: Porkkanamerkit^TM lisätty.

Olen hieman sekaisin. En nyt tarkoita sillä lailla sekaisin ettenkö tiedostaisi ympäristöäni oikein tai muuta vastaavaa. Eilen minulta kysyttiin kuka minä olen ja tarkin vastaukseni oli “öö.. tuota, en mä oikein tiedä kuka olen”. Tiedän nimeni mutta se ei tuohon vastaa. Ajatukseni ovat hieman mullin mallin ja ryhdyin miettimään tämän merkinnän kirjoittamista juuri ennen nukkumaan menoani viime yönä mutta aloitin sen vasta nyt. Suihkussa jatkoin asian miettimistä, ja itseni tuntien tiesin että tästä täytyy kirjoittaa juuri nyt. Olen siis tämän kirjoitushetkellä suihkussa. Aivan, kirjoitan tätä lyijykynällä luentolehtiölle suihkun seinää vasten.

Tästä ei ole tarkoitus tulla selitys mihinkään. Selitys on se mikä miehillä autokolarin jälkeen alkaa sanoilla “voi vittu” ja naisilla “voi itku”. Henkilöistä riippuen nuo voivat olla toisinkin päin. Ei, tämä ei ole selitys, tämä yrittää olla täsmennys itselleni kuinka sekaisin ja jos onni käy, miksi olen sekaisin.

Kun mikään ei tunnu miltään, tuntuu tältä. Kaikki tuntuu samalta seuraavana päivänä. Joko niin, tai sitten kuvittelen miltä sen pitäisi tuntua. Mutta, kun olen niin sekaisin, mistäs minä enää tiedän kumpi tilanteeseen pätee. Tiedän vain, että kokemani asiat tuntuvat tosilta ja aidoilta silloin kun koen ne. Myöhemmin pohdin että mitä se oli. Halusinko kokea/tuntea niin vai koinko/tunsinko niin. Voin auliisti tunnustaa ettei asian tiedostaminen tunnu hyvältä.

Tätäkin luultavasti lukee ihmisiä joiden en haluaisi kaikkea tätä lukevan, mutta myös niitä joiden toivoisin tätä lukevan. Toivoisin hyvien asioiden viipyvän päässäni pidempään ilman että ryhtyisin niitä epäilemään, mutta toistaiseksi lähestulkoon ainoat aidoilta tuntuvat, siis myöhemminkin, asiat ovat niitä, joissa koen olleeni ahdistunut. Nyt luulen että kymmeniä vuosia jatkunut taivaanrannan maalaus ja pilvilinnojen rakentelut ovat saaneet hyvien asioiden suhteen pääni niin reikäiseksi, että osa niistä aidostikin hyvistä hetkistä valuvat noista kuvitelmien poraamista rei’istä läpi.

Tähän kohtaan joudun etenkin omaksi harmikseni katsomaan kelloa ja toteamaan että nyt on jo kiire töihin. Toivottavasti jatkan tätä. Tähän saakka kirjoittamani on tuntunut helpotukselta ollessa samalla sivutuulsessa masentavaa. Toivoisin positiivisuuden myötätuulen saavuttavan minut ennen tämän aiheen päättymistä. Mikäli aihe pääsee enää sinne asti.

Tähän väliin sitten kyytiä odotellessani siirryin kirjoittamaan muutamia ajatuksia lisää (nokia9300 luurilla). Alkoi nimittäin tuntumaan siltä, että nyt epäilen epäilenkö sittenkään ettei mikään tunnu miltään. Nautin kyllä tiettyjen ihmisten seurasta, usein niin, että vaihtoehtojen ilmaantuessa hakeudun heidän seuraansa. Ja tämä mielestäni viittaisi siihen että kyllä jokin tuntuu joltain.

Miksi sitten kuitenkin, tai oikeammin mikä tilanne saa sen aikaan että ryhdyn pohtimaan ja epäilemään. Tuntuu että olen vain astia, rikkinäinen ja siksi vuotava astia matkalla jostain, menossa jonnekin. “Hienoa” ajatella ihan näin teksiksi asti että löytäminen on vieläkin tekemättä.

Töissä jo.
Tämä tuntuu varmasti hajanaiselta ja sekavalta. Antaa minusta kuvan että ohhoh, onpa se kummallinen. Ehkä olen, ehkä en. Lisäksi, en ole ollut valtavan avoin itsestäni blogilla tähän saakka, otan nyt sitten jonkun osaa matkasta kiinni. Saa nähdä jatkuuko tämä avoin matka tällä blogilla vai jäikö tämä kurkistukseksi.

Vieläkin töissä ja jatkan.
Äsken koin tätä asiaa ajatellessani jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut, kokemus joka siis itsessään on tuttu, mutta jonka aiheuttaja on ensimmäistä kertaa puhtaasti ajatuksistani ja fiiliksistäni kiinni. Minua nimittäin oksetti. Todellisesti oksetti. Onnekseni mahani oli tyhjä, varsinaista oksentamista ei siis tapahtunut, mutta ajatus tästä kadoksissa olemisesta sai sen edes sen yrittämisen aikaan. Onpa tyhjä olo.

Ylläolevista siis ensimmäinen lohko tosiaan suihkussa kirjoitettu, ja toinen työmatkalla ja töissä kirjoitettu nokialaisella. Halusin kirjoittaa tuntemukseni silloin kun ne päähän sanoiksi muodostuvat, ja siksi olenkin tyytyväinen että minulla tuo puhelin on. Suihkussa kirjoittamista olen harrastanut kerran aiemmin, silloin syntyi runo. Nyt kirjoitan ihan tavallisella tietokoneella blogisoftan avulla. Ja voin sanoa, että tunnelma on heti paljon varovaisempi ja vähemmän välitön. Tässä tulee liiaksi tunne että kirjoittaa sellaista tekstiä jonka jotkut jopa lukevat, aiemmalla kahdella tavalla tuotettu teksti tuntuu enemmän henkilökohtaiselta, ja on varmasti siksi niin paljon avoimempaa.

Tämä, luultavasti lopetukseksi jäävä lohko tosiaan tuntuu lähinnä pahoillaan olemiselta ja pehmustelulta. En edes tätä kirjoittaessa tiedä julkaisenko tämän. Aloin nimittäin epäilemään sen järkevyyttä hetki sitten. Toisaalta aloin myös miettimään mitä tämän tekstin julkituonti saa/saisi aikaan siinä miten blogiani lukevat reagoivat, etenkin tuttuni. En kuitenkaan usko että tämän julkaisu olisi virhe jota saisin katua. Kyse on kuitenkin itsestäni eikä siitä mitä olisin jollekin toiselle tekemässä. Itseasiassa, tunnen lievää ylpeyttä siitä että sain tämänkin verran sisustaani puristettua sanoiksi. Lohkot ovat muokkaamattomia lähinnä sen vuoksi, etten ryhtyisi niitä siistimään.

Toinen syy tämän julkaisemisen epäilyille on se, että jos nyt jollekin ihmiselle, joka tämän on lukenut sanon että minusta tuntuu siltä tai tältä, niin haluaako kukaan uskoa minua tämän jälkeen? En tahtoisi kenenkään viittaavan tähän kirjoitukseen todeten ettei kanssani voi tulla mitään tai tehdä mitään tai haluta mitään koska “mikään ei tunnu miltään”. Tämä kirjoitus ei ole siis mikään tuntemisen oikeuksista luopuminen. Enkä myöskään aio käyttää tätä perusteluna vastaavassa tilanteessa peräytymisen takia. Kirjoitin tämän tänään siksi että tuntui tänään tältä. Myönnän ettei tämä mikään novelli ole joka popsahti päähän tänään ja pois päästä huomenna, mutten haluaisi että avoimuuttani tässä asiassa käytettäisiin tietoisesti, tai mieluusti edes tiedostamatta itseäni vastaan.

Morpheus: There is a difference between knowing the path and walking the path.

(Lisäsin tämän nyt tuon “varoituksen” laitettuani, eikö vaan ollutkin kauhea yllätys ja sellainen pommi että mitäs mitäs oho. Käsi ylös kuka muka ajatteli että tässäkö se nyt oli.)

Hanilla ja Hurinalla oli jo tämä, ja luulin Hanilla nähneeni tämän että olin jo tehnyt, mutta vasta kun Hurina teki myös, tajusin että no enhän ole tehnyt. Nyt sitten.

Eli, 5 asiaa missä olen hyvä. Lisään tähän huomautuksen, että tämä ei ole lista viidestä parhaasta “taidostani”.

1. Nukkuminen. Olen aivan perkeleen hyvä nukkumaan. Lähes paras.
2. Golden Cap Perryn juominen. Siinäkin olen aivan perkeleen hyvä. Lähes paras.
3. Syöminen. Ruokahaluni sammuu melko kauan aikaa sen jälkeen kun nälkä on jo lähtenyt.
4. Ajatteleminen. Ajattelen paljon ja liikaa ja usein. Ajattele!
5. Säätäminen. Kun innostun jostain, niin se on melkein oltava just eikä melkein. Aina tosin sitten en jaksa säätää, tai oikeastaan silloin on kyse vain siitä että luulin ettei jokin asia ole valmis ennen sitä mutta se onkin.

Tämä siis vain kokoelma, osa siitä missä olen hyvä, ettei nyt ajatella että eikö se muuta osaa.

update: Nämä eivät ole myöskään “paremmuus-” tai “suosituimmuusjärjestyksessä.”

Kirjoitin tämän tekstin nyt lähinnä ilmoitusluontoisena asiana, ja ehkä myös itselleni antaakseni aikaa suhtautua siihen, että olen päättänyt julkaista tänään muutamassa eri kohdassa ja paikassa ja tilanteessa kirjoittamani merkinnän itsestäni joka on mielestäni avoin ja eniten “in-your-face” teksti itsestäni. Ajoitan sen julkaisun sellaiseen ajankohtaan jolloin toivottavasti en itse ole koneella tai lähelläkään konetta, jotten peruisi sitä julkaisua. Pystyn tietenkin puhelimella sen julkaisun estämään… eli blääh, miksi sitten en julkaise sitä heti? Siis tämän tekstin sijaan? Ehkäpä halusin hieman pehmentää pudotusta itselleni, ja muille. Eilinen oli koko blogini kirjoitushistorian energisin päivä, ihmettelen sitä myös itse, tänään taitaa olla melko lailla hiljaisempaa, ainakin minulle.

Mikäli siis ei halua missään tapauksessa muuttaa käsitystään minusta, kannattaa tulla takaisin blogini lukijaksi vasta noin 10 merkinnän jälkeen jolloin tämä tuleva “paljastus” on poissa etusivulta. Kauanko siihen sitten menee, vaikea sanoa. Luonnoksia ja ajatuksia on kyllä sen verran että alkuviikko on melko turvallinen vastaus. Hyvät viikonloput sitten vaan niille jotka näin päättävät tehdä, ja tervetuloa ensi viikolla uudestaan.

Tuon äskeisen kirjoitettuani tosin epäilen sen aiheuttavan juuri päinvastaisen reagoinnin, eli uteliaisuus voittaa. Siitäkin on pitänyt kirjoittaa novelli jo pari vuotta sitten. Siis kun kaveri näkee onnettomuuden ikkunastaan mutta jatkaa vain puuronsa syöntiä lautanen kädessä katsellen mitä alhaalla (asuu 8. kerroksessa) tapahtuu, ilman että soittaa edes apua ajatellen että kyllä joku sinne jostain ilmaantuu… Joo, en sitten tähän laita sitä. Se on sitä paitsi kirjoittamatta.

Ja EI, se paljastus ei ole se, että tulisin ulos kaapista, pidän edelleen naisista, erittäin paljon, kiitos vaan. Pidän sitä paitsi myös siitä pitämisestä. Siis naisista pitämisestä. Kiinni ja muuten vaan pitämisestä. Jahas, normaalia harhailua taas, jospa sitä sitten kohta lopettaisi. Onkohan sormille kehitetty erikseen mitään rauhoittavia lääkkeitä, nämä nyt ovat aivan vallattomalla päällä kun aamusella jouduin kynällä ihan kirjoittamaan.

Pyrin saamaan sen ajoituksen toimimaan siten, että teksti ilmestyy etusivulle joskus 18-20 välillä.

1. popeda
2. suicidal tendencies
3. freud marx engels & jung
4. rotten sound
5. silenze
6. metallica
7. motörhead
8. amorphis
9. eros ramazotti
10. covenant
11. prodigy
12. pauli hanhiniemen perunateatteri
13. nightwish
14. tiamat
15. dimmu borgir

Osa oli helppoja, osa oli sellaisia mitä ei olisi edes pitänyt olla. Osa jäi tunnistamatta niiltä keiden luulin ne osaavan. Tämä nyt ei antanut oikeastaan minkäänlaista kuvaa musakokoelmastani, paitsi että paskaakin löytyy, mutta oli se silti mielenkiintoinen nähdä mitä tunnistaa ja tunnistetaan, ja mitä ei. Sori vaan hirmusesti jos joku nyt ei ehtinyt miettimään tarpeeksi kauan. Tässä ois.

Henry Hill: You’re a pistol, you’re really funny. You’re really funny.
Tommy Devito: What do you mean I’m funny?
Henry Hill: It’s funny, you know. It’s a good story, it’s funny, you’re a funny guy.
[laughs]
Tommy Devito: what do you mean, you mean the way I talk? What?
Henry Hill: It’s just, you know. You’re just funny, it’s… funny, the way you tell the story and everything.
[it becomes quiet]
Tommy Devito: Funny how? What’s funny about it?
Anthony Stabile: Tommy no, You got it all wrong.
Tommy Devito: Oh, oh, Anthony. He’s a big boy, he knows what he said. What did ya say? Funny how?
Henry Hill: Jus…
Tommy Devito: What?
Henry Hill: Just… ya know… you’re funny.
Tommy Devito: You mean, let me understand this cause, ya know maybe it’s me, I’m a little f***ed up maybe, but I’m funny how, I mean funny like I’m a clown, I amuse you? I make you laugh, I’m here to f***in’ amuse you? What do you mean funny, funny how? How am I funny?
Henry Hill: Just… you know, how you tell the story, what?
Tommy Devito: No, no, I don’t know, you said it. How do I know? You said I’m funny. How the f*** am I funny, what the f*** is so funny about me? Tell me, tell me what’s funny!
[long pause]
Henry Hill: Get the f*** out of here, Tommy!
[everyone laughs]
Tommy Devito: Ya m***********! I almost had him, I almost had him. Ya stuttering *** ya. Frankie, was he shaking? I wonder about you sometimes, Henry. You may fold under questioning.

Tässä on yks kiva pätkä elokuvasta Goodfellas (Mafiaveljet; Joe Pesci, Robert De Niro, Ray Liotta, ohjaus Martin Scorsese, 1990), tuli vain mieleen, kun minua aina joskus (mielenkiintoinen ajan ilmaisu) sanotaan hassuksi, päätinpä heittää siitä tuollaisen kuvan ja lainauksen muodossa olevan kysymyksen. Onnekseni juuri oikeasta kohtaa oleva kuvakin löytyi lähes vaivattomasti. Toki koska olen vähän hassu, en ota asiaa aivan NOIN vakavasti kuin Joe Pescin hahmo Tommy Devito sen tekee.

Ja joo, ehkä olen hieman hassu kun tein jo kuudennen merkinnän tälle päivälle. Yritän olla enempi vaiti huomenna sitten. Ja kyllä, olen ollut töissä tämän päivän. Saattaa olla loman tarve lähempänä kuin lähin R-kioski.

Vieläkö mä oon hassu?

Iltalehden Hullu Maailma kirjoitti:

Pieni puhvetti

Las Vegasissa päästiin tiistaina Guinnessin Ennätysten kirjaan buffetilla, jossa oli tarjolla 510 ruokalajia. Yli 150 metriä pitkältä pöydältä saattoi valita herkkunsa 40 keiton, sadan salaatin ja 150 jälkiruuan joukosta. Ennennäkemättömään buffet-pöytään pääsi ahmimaan 7,50 dollarilla, ja sen tuotto menee nälkäänäkevien auttamiseen.

Siis, syömällä… korjaan, ahmimalla autetaan nälkäänäkeviä? Okei, idea, siis nälkäänäkevien auttaminen on loistava, mutta jos esimerkiksi uimahallien pääsylipuista osa annettaisiin kolmansiin maihin puhtaan veden hankkimista varten, näkisin sen jollain tapaa tekopyhänä. Tämä ehkä nyt särähti lukusilmääni tarpeettoman voimakkaasti, mutta mielestäni on väärin auttaa tekemällä nimenomaan sitä mitä autettavat eivät voi tehdä.

Okei, Guinnesin ennätyskirja oli tavoitteena eikä ensisijaisesti hyväntekeväisyys, mutta itse olisin valinnut hieman hienotunteisemmin tuon hyväntekeväisyyden kohteen.

Tiedättekö mitä eroa on naisella joka hymyilee silmät auki, ja naisella joka hymyilee silmät kiinni? Tähän nyt en hae saivartelevia, tai aakeita laakeita kierteleviä vastauksia, enkä oikeastaan hae mitään oikeaa vastausta, koska sellaistahan ei toki ole. Voisi sanoa että toisella on silmät kiinni ja toisella ei, mutta se mitä tällä haen, oikeastaan, on se minkä olen itse oivaltanut jo aikoja sitten mutta harva nainenkaan on kysyessäni joko tiennyt tai oivaltanut tätä melko tärkeää eroa näillä tilanteilla. Sitten kysymyksen esitettyäni, ja vastausta vaille jäätyäni kun olen oman oivallukseni valoisuuden jakanut, on poikkeuksetta reaktiot olleet “oooh no niin tietenkin” ja “Oishan toi pitäny tietää, onko toi trivial pursuitissa?” jne, eli oma oivallukseni ei ole suinkaan väärä eikä ainoa tulkinta asiasta, se vaan on erittäin osuva.

Vastauksessa ei myöskään ole siis kyse siitä miksi nainen hymyilee silmät auki, ja erikseen siitä miksi nainen hymyilee silmät kiinni, vaan lähinnä siitä nimenomaisesta erosta, jonka tämä oivallukseni tuo päivänselvästi esille.

Viimeisessä kappaleessa tätä merkintää, joka luultavasti on aivan yhtä epäkoherentti kuin aikaisemmatkin, pesen käteni juuri tästä epäsekavuudesta ja niistä syistä miksi tämän kirjoitin. Voiko oikeastaan kahden virkkeen kappale olla epäkoherentti, toisaalta se on jopa todennäköistä ottaen huomioon viimeaikaiset virkemaratonit etenkin esimerkiksi Janin blogilla, jossa kommenttini ovat olleet kahden virkkeen pituisia joista ensimmäinen on itse kommentti ja toinen vähäisen virkemäärän puolustelua tai siitä huomion muuallejohtamista ja toisaalta se voi olla niinkin, että kahden virkkeen kappale ei ole pelkästään epäkoherentti, vaan myös täysin epäselvä?

Mutta, jottei tärkein unohtuisi, nyt tulee vaikea kohta (vaikean siitä tekee ajatuksieni lukeminen), eli mikä on se ero silmät kiinni ja silmät auki hymyilevällä naisella? Jos joku tietää tai oivaltaa saman kuin minä olen oivaltanut, lupaan palkita tuon “oikean vastauksen” esittäjän yhdellä palkinnonsaajan valitsemasta musiikkiliikkestä ostetulla CD-levyllä. Huom, tähän palkintokohtaan eivät ole oikeutettuja ne jotka sen vastauksen ovat jo minulta joskus kuulleet. Mikäli siis vaistoat olevasi oikeassa ja kommentoit, muista jättää sellainen sähköpostiosoite mistä sinut voisi tavoittaa.

Ja kolmantena viimeisenä kappaleena, esitän vain kysymyksen johon vastaan myös itse, eli miksikö esitin tämän kysymyksen lukijoille ja olen jopa valmis palkitsemaan “oikeasta” vastauksesta? No tietenkin siksi, että pääsen tuomaan esille tämän oivalluksen, ja koska olen vakuuttunut että oman vastaukseni annettuani, ainakin 90% naisista hymyilee todeten että on se oikeassa se mies. Ei ole vielä tulllut vastaan tilannetta jossa olisin huomannut olevani huonommassa tilanteessa naisen hymyn jälkeen kuin ennen sitä. Aidon hymyn, eikä minkään Kostonenkelin hymy-ennen-kuolemaa virneen.