Keskellä yötä

Olen jälleen käymässä kantapaikassani. Edellisestä kerrasta on yli puoli vuotta. Se on lähes viinan puoliintumisaika, eli valtavan paljon.
Yht’äkkiä muistin mikä tässä alituiseen samana pysyvässä paikassa kiehtoo, vähän tai vähemmän.

Tuttu ympäristö, tuttu henkilökunta, tuttu vessa ja tuttu sulkemisaika, kaikki nämä pitää mieleni ankkurissa todellisuuden satamassa epätoivon myrskyn riepoessa MS UusiAlku nimisen laivan ankkureita. ÖÖÖTS seis, remontin jälkeen vessa onkin alakerrassa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee. Mielikuvat ja ihanteet luovat usein harhaisia puitteita siitä mitä olla voisi. Elämä kuitenkin on vain tätä, pelkästään tätä kunnes loppuu.

Haluan yrittää juosta karkuun, tarvittaessa purskahtaa parkuun, puijata sitä elämän arkkitehtia joka näin on hyväksi ajatellut. En minä, minä en tähän jää enkä suostu.

Miksi ihmiseksi kutsutun ohjelman rutiineja on niin vaikea murtaa, puhumattakaan rikkomisesta, säpäleiksi heittämisestä.