Keksin elämän tarkoituksen

Just Sopivasti mietti miksi ihmiset väsyvät, ja sitä aiemmin jo Hurina pohti ihmisten perusmotiiveja esimerkiksi onnellisuuteen pyrkimisessä. Jani teki masennustestin, kuten minäkin, ja sekin liittyy aiheeseen, tuota pikaa.

Eli, elämän tarkoitus ei ole tulla onnelliseksi, tulla suureksi ja kuuluisaksi, se ei ole pitkä elämä tai suuri suku. Elämän tarkoituksessa on kyse vastaamisesta.

Meidän täytyy vastata tekemisistämme
Meidän täytyy vastata läheisten ja oikeastaan kaikkien kysymyksiin
Meidän täytyy vastata vastakkaisen sukupuolen tunteisiin
Meidän täytyy vastata erilaisiin odotuksiin ja syytöksiin
Meidän täytyy vastata itsellemme minäkuvan muodostumisesta
Meidän täytyy vastata lapsiemme tekemisistä
Meidän täytyy vastata yhteiskunnan ylläpidosta ja puolustamisesta
Meidän täytyy vastata niiden huolehtimisesta jotka eivät siihen itse kykene
Meidän täytyy vastata jopa niistä, jotka eivät aina haluaisi meidän sitä tekevän
Ja me yritämme vastata siihen, mikä on elämän tarkoitus

Siihenkin, miksi emme voi hyvin, pitäisi osata vastata. Mutta jos emme tunnista oikeaa vastausta siihen, miten sen voisi edes mielessään muodostaa? Sehän voi valua silmien edessä vaikka kuinka kauan, mutta ilman minkäänlaista tartuntapintaa tai kahvaa josta sen vastauksen voisi kiikuttaa sille joka sen avulla osaisi auttaa.

Kaikki mitä meillä on oikeus odottaa, on lisää kysymyksiä joihin vastata, mutta kellä on ne oikeat vastaukset ja ratkaisut? Onko niitä kenelläkään muulla kuin sellaisella, jonka ei itse tarvitse vastata kaikkeen tähän.

Ei ole minkäänlainen ihme, ei edes triviaalia, että me masennumme ja uuvumme emmekä jaksa. On niitäkin jotka kukoistavat, mutta onko heillä voimaa vastata tuohon kaikkeen, vai hyppäävätkö he osan yli?

Kummallista, mutta Sopranos tv-sarjaa seuratessani olen melko usein törmännyt tilanteisiin ja ajatuksiin joissa olen kokenut heijastavani sarjan tapahtumia omaan elämääni. Kahdessa viimeksi katsomassani jaksossa, tässä nyt on spoileri, mutta koittakaa kestää, eräs sarjan päähahmoista joutui koomaan. Sairaalavuoteen ympärillä perhe eli todellisuutta kun samaan aikaan tämä hahmo eli mielessään. Ajattelin, että voiko koomapotilas tuntea olevansa elossa tietämättä että onkin vuoteenomana mahdollisesti kuolemassa. Miten tuollaisessa tilanteessa osaa vastata mihinkään? Mikä tekee elämästä elämän? Tiedän kyllä tunteen jossa voin ajatella lähes ääneen “minä olen elossa!”, mutta en tiedä reittiä siihen tilaan jossa se tunne syntyy.