Olen hieman sekaisin. En nyt tarkoita sillä lailla sekaisin ettenkö tiedostaisi ympäristöäni oikein tai muuta vastaavaa. Eilen minulta kysyttiin kuka minä olen ja tarkin vastaukseni oli “öö.. tuota, en mä oikein tiedä kuka olen”. Tiedän nimeni mutta se ei tuohon vastaa. Ajatukseni ovat hieman mullin mallin ja ryhdyin miettimään tämän merkinnän kirjoittamista juuri ennen nukkumaan menoani viime yönä mutta aloitin sen vasta nyt. Suihkussa jatkoin asian miettimistä, ja itseni tuntien tiesin että tästä täytyy kirjoittaa juuri nyt. Olen siis tämän kirjoitushetkellä suihkussa. Aivan, kirjoitan tätä lyijykynällä luentolehtiölle suihkun seinää vasten.
Tästä ei ole tarkoitus tulla selitys mihinkään. Selitys on se mikä miehillä autokolarin jälkeen alkaa sanoilla “voi vittu” ja naisilla “voi itku”. Henkilöistä riippuen nuo voivat olla toisinkin päin. Ei, tämä ei ole selitys, tämä yrittää olla täsmennys itselleni kuinka sekaisin ja jos onni käy, miksi olen sekaisin.
Kun mikään ei tunnu miltään, tuntuu tältä. Kaikki tuntuu samalta seuraavana päivänä. Joko niin, tai sitten kuvittelen miltä sen pitäisi tuntua. Mutta, kun olen niin sekaisin, mistäs minä enää tiedän kumpi tilanteeseen pätee. Tiedän vain, että kokemani asiat tuntuvat tosilta ja aidoilta silloin kun koen ne. Myöhemmin pohdin että mitä se oli. Halusinko kokea/tuntea niin vai koinko/tunsinko niin. Voin auliisti tunnustaa ettei asian tiedostaminen tunnu hyvältä.
Tätäkin luultavasti lukee ihmisiä joiden en haluaisi kaikkea tätä lukevan, mutta myös niitä joiden toivoisin tätä lukevan. Toivoisin hyvien asioiden viipyvän päässäni pidempään ilman että ryhtyisin niitä epäilemään, mutta toistaiseksi lähestulkoon ainoat aidoilta tuntuvat, siis myöhemminkin, asiat ovat niitä, joissa koen olleeni ahdistunut. Nyt luulen että kymmeniä vuosia jatkunut taivaanrannan maalaus ja pilvilinnojen rakentelut ovat saaneet hyvien asioiden suhteen pääni niin reikäiseksi, että osa niistä aidostikin hyvistä hetkistä valuvat noista kuvitelmien poraamista rei’istä läpi.
Tähän kohtaan joudun etenkin omaksi harmikseni katsomaan kelloa ja toteamaan että nyt on jo kiire töihin. Toivottavasti jatkan tätä. Tähän saakka kirjoittamani on tuntunut helpotukselta ollessa samalla sivutuulsessa masentavaa. Toivoisin positiivisuuden myötätuulen saavuttavan minut ennen tämän aiheen päättymistä. Mikäli aihe pääsee enää sinne asti.
Tähän väliin sitten kyytiä odotellessani siirryin kirjoittamaan muutamia ajatuksia lisää (nokia9300 luurilla). Alkoi nimittäin tuntumaan siltä, että nyt epäilen epäilenkö sittenkään ettei mikään tunnu miltään. Nautin kyllä tiettyjen ihmisten seurasta, usein niin, että vaihtoehtojen ilmaantuessa hakeudun heidän seuraansa. Ja tämä mielestäni viittaisi siihen että kyllä jokin tuntuu joltain.
Miksi sitten kuitenkin, tai oikeammin mikä tilanne saa sen aikaan että ryhdyn pohtimaan ja epäilemään. Tuntuu että olen vain astia, rikkinäinen ja siksi vuotava astia matkalla jostain, menossa jonnekin. “Hienoa” ajatella ihan näin teksiksi asti että löytäminen on vieläkin tekemättä.
Töissä jo.
Tämä tuntuu varmasti hajanaiselta ja sekavalta. Antaa minusta kuvan että ohhoh, onpa se kummallinen. Ehkä olen, ehkä en. Lisäksi, en ole ollut valtavan avoin itsestäni blogilla tähän saakka, otan nyt sitten jonkun osaa matkasta kiinni. Saa nähdä jatkuuko tämä avoin matka tällä blogilla vai jäikö tämä kurkistukseksi.
Vieläkin töissä ja jatkan.
Äsken koin tätä asiaa ajatellessani jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut, kokemus joka siis itsessään on tuttu, mutta jonka aiheuttaja on ensimmäistä kertaa puhtaasti ajatuksistani ja fiiliksistäni kiinni. Minua nimittäin oksetti. Todellisesti oksetti. Onnekseni mahani oli tyhjä, varsinaista oksentamista ei siis tapahtunut, mutta ajatus tästä kadoksissa olemisesta sai sen edes sen yrittämisen aikaan. Onpa tyhjä olo.
Ylläolevista siis ensimmäinen lohko tosiaan suihkussa kirjoitettu, ja toinen työmatkalla ja töissä kirjoitettu nokialaisella. Halusin kirjoittaa tuntemukseni silloin kun ne päähän sanoiksi muodostuvat, ja siksi olenkin tyytyväinen että minulla tuo puhelin on. Suihkussa kirjoittamista olen harrastanut kerran aiemmin, silloin syntyi runo. Nyt kirjoitan ihan tavallisella tietokoneella blogisoftan avulla. Ja voin sanoa, että tunnelma on heti paljon varovaisempi ja vähemmän välitön. Tässä tulee liiaksi tunne että kirjoittaa sellaista tekstiä jonka jotkut jopa lukevat, aiemmalla kahdella tavalla tuotettu teksti tuntuu enemmän henkilökohtaiselta, ja on varmasti siksi niin paljon avoimempaa.
Tämä, luultavasti lopetukseksi jäävä lohko tosiaan tuntuu lähinnä pahoillaan olemiselta ja pehmustelulta. En edes tätä kirjoittaessa tiedä julkaisenko tämän. Aloin nimittäin epäilemään sen järkevyyttä hetki sitten. Toisaalta aloin myös miettimään mitä tämän tekstin julkituonti saa/saisi aikaan siinä miten blogiani lukevat reagoivat, etenkin tuttuni. En kuitenkaan usko että tämän julkaisu olisi virhe jota saisin katua. Kyse on kuitenkin itsestäni eikä siitä mitä olisin jollekin toiselle tekemässä. Itseasiassa, tunnen lievää ylpeyttä siitä että sain tämänkin verran sisustaani puristettua sanoiksi. Lohkot ovat muokkaamattomia lähinnä sen vuoksi, etten ryhtyisi niitä siistimään.
Toinen syy tämän julkaisemisen epäilyille on se, että jos nyt jollekin ihmiselle, joka tämän on lukenut sanon että minusta tuntuu siltä tai tältä, niin haluaako kukaan uskoa minua tämän jälkeen? En tahtoisi kenenkään viittaavan tähän kirjoitukseen todeten ettei kanssani voi tulla mitään tai tehdä mitään tai haluta mitään koska “mikään ei tunnu miltään”. Tämä kirjoitus ei ole siis mikään tuntemisen oikeuksista luopuminen. Enkä myöskään aio käyttää tätä perusteluna vastaavassa tilanteessa peräytymisen takia. Kirjoitin tämän tänään siksi että tuntui tänään tältä. Myönnän ettei tämä mikään novelli ole joka popsahti päähän tänään ja pois päästä huomenna, mutten haluaisi että avoimuuttani tässä asiassa käytettäisiin tietoisesti, tai mieluusti edes tiedostamatta itseäni vastaan.
Morpheus: There is a difference between knowing the path and walking the path.
(Lisäsin tämän nyt tuon “varoituksen” laitettuani, eikö vaan ollutkin kauhea yllätys ja sellainen pommi että mitäs mitäs oho. Käsi ylös kuka muka ajatteli että tässäkö se nyt oli.)
Tukiopetuslapsi kommentoi:
Jokainen päivä tuntuu samalta kuin edellinenkin, koska suurin osa päivistä on samanlaisia. Miten samanlaiset päivät voisivat tuntua kovin erilaisilta. Erotkin ovat hyvin pieniä, joten niistäkin seuraavat tunteet ja tuntemukset jäävät aika pieniksi ja usein lyhytaikaisiksi.
Tunteita ja tuntemuksia on vaikea pakottaa. Jos bileissä on hauskaa vaikka olisi olettanut siellä olevan hauskaa, niin silloin on luultavasti oikeasti ollut hauskaa. Samoin istuminen kokouksessa idioottiparven keskellä on yleensä juuri niin kurjaa kuin sen on olettanut olevan. Nämä eivät muuta tuntemusten todenperäisyyttä, vaikka tunteista ei jääkään käteen mitään tuntuvaa. Olisi kätevää jos lompakkoon voisi kerätä pankkiautomaatin sylkemien kuittien lisäksi myös tunnekuitteja.
Odotukset voivat toki laimentaa tuntemuksia. Jos kuulee kavereiden vuosikaupalla hehkuttavan John Woon Killer-elokuvaa, niin sitten kun sen viimein näkee, niin se ei tunnukaan niin übermahtavalta kuularuiskubaletilta kuin on antanut itsensä olettaa.
Jos mikään ei tunnu miltään, niin syynä voi olla myös se, että on unohtanut kuinka tunteita tulkitaan. Äärimmäiset tuntemukset voivat turruttaa, samoin tietoinen tunteiden tukahduttaminen. Tiedän kokemuksesta, että jatkuvan vitutuksen vallassa on helppoa yksinkertaisesti unohtaa kuinka olla onnellinen.
Kuraattori kommentoi:
Joo, toi tunnekuitti on hyvä termi sille mitä mä ajattelen tietyistä biiseistä. Musa on perkeleen tärkeetä. Oikeat biisit.
Ja The Killer on mahtava.
Hani kommentoi:
Tiedätkös, jokainen tunne minkä koet elämässä vie sua lähemmäs sitä kauneutta mikä sun elämä oikeasti on. Ja se on juuri tuokin hetki. Välillä noita ajatuksia tulee.. on hyvä miettiä niitä ja käännellä niitä. Koska jokainen tuollainen ajatus vahvistaa sua sellaisena kuin olet. Ole ylpeä noista tunteista, välillä elämä on sekaista. Ja välillä mielettömän kirkasta. Mutta aina ihanaa..
)
Hurina kommentoi:
Tähän kirjoitukseen vastaamisen tekee hieman vaikeaksi se, että en tiedä, oletko ajatellut jotain erityistä tilannetta, asiaa, tapahtumaa tms. kirjoittaessasi, vai onko tämä kaikki vain hyvin yleistä elämäsi kuvausta.
Luulen, että harvempi ihminen millään syvällisellä tasolla tietää vastausta kysymykseen “kuka minä olen”. Mitä siihen nyt sitten voisi vastata. Nimensä, sen mitä tekee, jotain itseään mielestään kuvaavia adjektiiveja? Kokemuksellisella tasolla puolestaan itsensä määrittäminen on hyvin vaikeaa. Olemme ehkä jonkinlaista tunteiden, kokemusten, havaintojen ja ajatusten virtaa.
Kirjoitit, että et tiedä, miltä sinusta tuntuu tai tuntuuko miltään. Sanoit kuitenkin, että kokemasi asiat tuntuvat aidoilta silloin, kun ne koet. Mielestäni se on ratkaisevaa. Se, että yrittää jälkikäteen analysoida, järkeistää ja selittää jotain kokemustaan, ei muuta sitä tunnetta joka tietyllä hetkellä oli yhtään miksikään. On hieman hassua, kuinka väliin koitamme ikään kuin ottaa tunteitamme analyysilla haltuun, vaikka sitten ne vain lipuvat pois. Analyysi voi johtaa juuri siihen, että mikään ei ehkä sittenkään ole mitään tai tunnu miltään.
Otetaanpas niinkin yksinkertainen
asia kuin ihastuminen/rakastuminen. Kun olemme sen tunteen vallassa, niin se ei ole epäselvää. Jos suhteelle myöhemmin käy huonosti, tunne katoaa tms. saatamme jälkikäteen epäillä koko tunnettamme. Ei se ollutkaan “aito” tai “todellinen”. Se on kuitenkin vain tulkinta, jonka jälkikäteen lätkäisemme jonkin kokemuksemme päälle. Itse teen joskus näin ja mietin, että onkohan se tavallaan väärin jälkikäteen mennä arvottamaan tunteitaan todellisiksi ja epätodellisiksi. Ihan kuin se olisi jokin totuus…
Toinen asia mihin kiinnitin huomiota tässä on se, että ehkäpä vertaat sitä, miltä sinusta tuntuu siihen, mitä ajattelet, että sinun pitäisi tuntea tai haluaisit tuntea. Pilvilinnojen ja kuvitelmien rakentelu voi tosiaan johtaa kauemmas todellisuudesta ja jopa estää esim. ihmisten kohtaamisen sellaisena kuin he todella ovat. Silloin vain vertaa rakentamaansa kuvaa todellisuuteen ja arvioi, sen sijaan että olisi vain ja antaisi toisenkin olla. Ylipäätään se, että asettaa kriteerejä joiden mukaan kuvittelee, että pitäisi tuntea ja sitten tunteekin jotain muuta, voi olla varsin ahdistavaa. Oman pääsi sisässä saat tuntea ihan mitä vain ja vapaasti määritellä ne miten vaan. Ei ole mitään oikeaa mittaria, joka paljastaisi oikean tunteen “kuvitellusta”. Parasta kai olisi jos pystyisi olemaan kuvittelmatta ja odottamatta mitään, mutta ei kai se meiltä ihmisiltä kovin helposti onnistu.
Kirjoituksesi toisesta osiosta tulee lähinnä mieleen se, että ehkä vain kaivaudut syvemmälle ihmisten arkiseen elämään ja tuntemuksiin ja niiden analyysiin, kuin ihmiset tavallisesti tekevät. Muistan itse joskus epäilleeni, ettei minulla ole mitään tunteita, että tunteet vanhempia ja ystäviä jne. kohtaan ovat vain kuviteltuja odotuksia ja konventioita. Luulen kuitenkin, että olin vain niin pitkällä arjen analyyttisessa tarkkailussa, että se hajotti normaalit tavat kokea vähän käsiin. Tai siis, että periaatteessa tunsin niin kuin muutkin, mutta analysoin tilanteen niin paljon syvemmälle, että alkoi tuntua siltä, että itse asiassa ei tunnukaan miltään.
Tukiopetuslapsi toi myös tuossa yllä esiin erittäin hyviä näkökulmia tähän asiaan, kuten että äärimmäiset tuntemukset voivat turruttaa ja samoin tunteiden tukahduttaminen. Luulen, että osa ihmisistä kaipaa niin voimakkaita tunne-elämyksiä, että jos heidän täytyy niitä saadakseen hankkia tietyllä tapaa äärielämyksiä tai rakentaa sellainen mahtava aivokemiallinen hurmostila. Tämä on vähän kuin addiktio. Sen jälkeen mikään tavallinen ei oikeastaan tunnu miltään.
Arkielämässä on usein niin, että jos mitään erityistä ei tapahdu, ei tunnukaan erityisesti miltään. Voi myös olla, että jos vaikkapa odottaa joltain asialta paljon ja sitten kokee sen, niin seurauksena saattaa olla jälkikäteen jonkinlainen tyhjä olo, koska yhtäkkiä tälle asialle varattu tila, aika ja jännitys jollain tapaa tyhjenee. Näin voi olla ihmisten suhteen tai sitten vaikkapa urheilukilpailuihin, pääsykokeisiin tms. valmentautumisen kanssa. Jos tekee jotain pitkään ja rakentaa odotuksia sen varaan, niin kun jännitys laukeaa ja syy tehdä tätä asiaa ikään kuin raukeaa, voi jäljelle jäädä lähinnä tyhjä olo.
Hmm, tässä tuli nyt aika paljon eri näkökulmia.
Kuraattori kommentoi:
Whoaaaa, tämäpä sai aikaan paljon sulateltavaa tekstiä. Ja suuren huokauksen.
Hani, ei se elämä aina ole ihanaa. Luota muhun, oon ollu siellä.
Hurina, tähän hengenvetoon kommentoin tuota yhtä kappaletta, missä olet aivan oikeassa, että tunteet ja tilanteet niiden kokemishetkellä ovat aitoja, niin se on ollut itsellänikin, mietin tätä kotiin tullessani. Ajattelin, että mitä hittoa, eikö mulla muka ollut viimeksi hesassa hauskaa jos kerran epäilen, ja pystyin toteamaan että totta hitossa oli kivaa ja hauskaa. Niin juu, ja ei tämä oikeastaan kuvaa mitään tiettyä tapahtumaa tai tilannetta, eikä elämääni pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Sanotaanko vaan että joskus, esim nyt on ollut tällainen fiilis, nyt ekaa kertaa niin selkeä että sain kirjoitettua siitä.
Luulenpa että yritän ainakin jonkin aikaa mennä kulloinkin jaossa olevilla korteilla, ilman että laskisin mitä pakassa vielä on jäljellä. Nyt tuntuu tältä, myöhemmin siltä, eikä niin että myöhemmin tuntuu tältä.
Yksi syy siihen miksi ajatukset tuntuvat suihkussa rauhallisemmilta on varmastikin juokseva vesi. Jotenkin sitä varaa kapasiteettia pisaroiden kuunteluun, ja nämä välillä ylikierroksilta tuntuvat analyysit jäävät vähemmälle. Paitsi siis tänään.
johannes toinen kommentoi:
Se on hyvä että saa sanottua asiat ulos niinkuin ne on, niin mun lääkäri sano. Anteeksi näin lyhestä kommentista, nyt mua hävettää.
Kuraattori kommentoi: