Eilen illalla nukkumaan käydessäni mietin taas itseäni. Tajusin ettei 30 vuoteen minulla ole ollut pakko tehdä mitään, ja tämä on luultavasti johtanut surullisen tehokkaaseen saamattomuuteen. Tottunut ettei mitään tarvitse tehdä jos ei halua.
Pyrin muuttamaan itseäni tältä osin. Epäoleelliset tekemiset pois, ja oleellisia tilalle. Esimerkiksi siivous on tuntunut epäoleelliselta tähän saakka, pyrin saamaan sen siihen oleellisten tekojen listalle. Kaikkea en toki ryhdy tähän luettelemaan, mutta pointti tuli jo esille.
Jos olen hieman sekaisin herkästi tai muuten en tiedä missä menen ja miksi, niin yksi selkeä syy voi olla se että olen elänyt sumun keskellä. Elämän tarkoitusta en tietenkään tiedä vieläkään, mutta sitä mikä minut saa tikittämään, sitäkään en tiedä, ja se tuntui ikävän tyhjältä. Haluan syntyä uudelleen, ja aion nyt yrittää vaikka epäonnistuisinkin.
Toivottavasti en synny tylsäksi aikuiseksi heti ensimmäisellä yrittämällä.
update: Täällä taisin olla samoilla jäljillä viimeksi. Ja siitä on yli vuosi. Ankaraa.
johannes toinen kommentoi:
Tommoseen tilaan kuulma auttaa jos alkaa tekemään jotain rutiinihommia. Niin että luppoaikaa saisi vähennettyä, tyyliin siivousta joka maanantai. Mut sitten siinä on sekin että niistä rutiineista pitäs pitää sitten kiinni, itselläni ei ainakaan oikein halua lähteä käyntiin. Melkein aloin käymään salilla kolme kertaa viikossa, ensimmäinen kerta jäi väliin niin jäi loputkin. Viikossakin on vielä seitsemän päivää ja kaikille mukamas pitäs saada jotain rutiinia. Jospa sitä sitten alkaisi vaikka pikkusen jumppaamaan aina heräämisen jälkeen, jee.
Kuraattori kommentoi:
Joo, mä koitan saada pienen siivouksen tehtyä vaikka joka päivä. Pienikin askel on askel.
Ja joo, aattelin kanssa jotain pientä itsensäkehittämistä fyysisesti harjoitella kokeilla edes.