Tuo eilinen “suoriutuminen” sai aikaan vastareaktion, joka aiheutti siis sen että nyt koen kamalia paineita siitä että mitähän pitäisi vielä saavuttaa ja niin edelleen, ja mitä sitten sen saavuttamisen jälkeen. Pohjalla olemisessa on se hyvä puoli, että ellei yllätyskuoppia tule, niin tietää millä tasolla tepastellaan. Siitä vähän ylöspäin, eikä enää olekaan mitään tietoa kuinka kaukana pohjasta ollaan ja koska pääsee niin sanotusti pinnalle. Ahdisti.
Kaiken lisäksi mahdollisesti ryhdyin jälleen täyttämään erästä varoventtiiliblogiani, mutta mietin sen järkevyyttä. Ehkäpä otan toisen varoventtiiliblogini parempaan käyttöön.
No kamalat paineet… öh, suhteellista.
Kehitin logon eilen, tuolle m3-projektille. Ei hajuakaan mitä käyttöä jos mitään, mutta tulipa tehtyä. Ja heti ensimmäinen miinuspiste m3-projekti-indeksiin tuli siitä että ryhdyinkin sutaisemaan tuon logon enkä siivoamaan lisää.
On se helvetin hieno jos katsoo aurinkoa vasten.
Tukiopetuslapsi kommentoi:
Olisiko parempi lähteä siitä, että “Oho, tuonkin sain aikaan, eikä edes tuntunut kovin pahalta. Mihinkähän sitä vielä pystyykään?” kuin “Ooh, näin paljon sain aikaan. Miten pystyn enää samaan?”. Onnistuminenhan on merkki siitä, että pystyy johonkin, ei siitä että olisi jatkuvasti velvollinen ylittämään edelliset saavutukset.
(Jos vaikka käyttäisi kömpelöä vertausta.) Nyt on “Hello, world!” välähtänyt ruudulle ilman kääntäjän valituksia. Kun ei ota liikaa suorituspaineita niin kohta kuitenkin tekee mieli tweakata sorsaa ihan vain nähdäkseen että mitä sen saa vielä tekemään.