Lavakauhu

Kun nyt kerran nostin itselleni tuollaisen seinän pystyyn että mitäs jos en haluakaan tai jaksa enää kirjoittaa, niin siitä tuli sitten sellainen pienimuotoinen kärpäsestä härkänen ja huomasin että itsekritiikkihän se siellä sitä kirjoittajan lohkaretta veisteli. Ilmeisesti. Ja nyt sitten on lavakauhu näinkin lyhyen empimisen jälkeen. Joten kirjoitan nyt sitten siitä.

Eli ennen maaliskuuta, muistaakseni, mietin aivan liikaa sitä mistä kirjoittaisin. Se ilmeni sitten siten, etten juuri kirjoitellut. En muista mistä tai miksi aloin muuttamaan tuota ajattelutapaa niin, että kirjoitan mitä kirjoitan miten kirjoitan ja milloin kirjoitan, ja siinähän sitten tuli tämä tolkuton tahti aivan kulman takaa.

Nyt pieni takapakkiahdistus ilmeisesti sai minut ajattelemaan että mitäs hittoa sitä kirjoittamaan ihan joka asiasta ja hommaan tuli vakavuus mukaan. Vakavuus, joka ei taida olla minun parhaita puoliani, tutut voivat ehkä vahvistaa tämän. Tosissani osaan olla, ja joskus jopa olenkin, mutta vakavuus ei ole naurunpaikka lainkaan. Yritän päästä takaisin tuohon oravannahkapyörään joksi tätä sitä tolkutonta (tuokin pitäisi määritellä tälle blogille erikseen) kirjoitustahtia ajattelin kutsua.

Silloin kun kirjoitin vain muutamia merkintöjä viikossa, minua harmitti asia, ei siksi että olisin ajatellut lukijoita ylenmäärin ja velvollisuus olisi kolkutellut kirveellä balsapuista eteisen oveani, vaan siksi että olen jo monta vuotta nauttinut kirjoittamisesta aina aikaansaatuani jotain sillä saralla. Nyt on kaksi kuukautta ollut mukavaa aikaa blogillani, kävijöitä ja lukijoita ja kommentoijiakin on tullut tuplasti lisää aikaisemmasta ja blogini puskee geenihorsmaa.

Nyt kun taas tänään heräsin aivan liian aikaisin, eli tuossa kymmenen jälkeen ja nyt odottelen Wacomin saapumista postiin, huomaan että kirjoittajan lohkareista saa aikaan vaikka mitä. Jos perse kestää niin vaikka liukumäen.

Taisi tämä toimia ihan hyvänä antibarbituraattina lavakauhulleni. Encore ennen iltaa.