Love Actually

En pidä romanttisista elokuvista, se tähän alkuun on alustettava. Yleensä siis en pidä niistä. Ehkä yksinolemisen “etuja” ettei aina huvita katsella kuinka satumaisesti ihmiset löytävät toisensa.

Love Actually oli itseasiassa kokoelma erilaisia tilanteita jotka liittyvät rakkauden löytämiseen. Itse asiassa mikäli mistään näistä tilanteista olisi tehty oma elokuvansa, olisi tuloksena ollut siirappia. Voisi sanoa että tämä oli kokoelma kliseitä.

Pidin siitä silti, koska eri tapauksia oli riittävästi, ei yhden elokuvan aikana mihinkään pureuduttu niin paljoa että se olisi alkanut sitkostumaan, vaan juuri sen verran että asia tulee ymmärretyksi ja sisäistetyksi.

Kaverin vaimoon rakastuminen, poliitikon rakastuminen sihteeriin, kirjailijan rakastuminen ulkomaalaiseen kotiapulaiseen, pojan rakastuminen ulkomaalaiseen luokkatoveriin, perheenisän loiva hairahdus sihteeriinsä, työtoverin rakastuminen toiseen työtoveriin ja silti veljensä hoitamisen valinta tämän rakkauden sijaan, yltiöoptimistinen matka Yhdysvaltoihin ulkomaille xenofiilien löytämisen toivossa, ja sitten vielä ehkä hassulla tapaa omituisimpina parina, ilmeisesti pornoelokuvan stand-in vastanäyttelijät ihastumassa toisiinsa.

Näistä tilanteista elokuva kertoo hyppien melko sujuvasti tilanteesta toiseen ja asioiden kehittyessä melkolailla painostamatta tai mitään väkinäistä pusertamista tarinalta tai näyttelijöiltä. Elokuvan juoni ei oikeastaan vie tarinaa minnekään vaan näyttää miten tosiaan hieman klisekokoelmalta tuntuvat tilanteet purkautuvat “romanttinen komedia” kategoriaan sopivalle elokuvalle tyypillisesti.

Olisi voinut kuvitella että taas tällainen rakkaushalihali-elokuva rakkauden pintaa raapaiseva elokuva olisi tehnyt yksinäisyyden läheisesti tuntevan kolmikymppisen aiempaa happamammaksi ja hitusen ahdistuneemmaksi, mutta jostain syystä niin ei käynyt ja se oli miellyttävä huomata. Olen kai tajunnut että vaikka ohi ajaisi vartin välein Jaguareja ja Porscheja ja Rolls-Royceja ja vielä pari Bentleytä, niin ei se tekisi omasta autostani yhtään huonompaa. Jos minulla edes olisi autoa siis. Huono vertaus tiedän, mutta tarkoitan tällä vain sitä, että ainakaan tämän elokuvan aikana muiden onnellisuuden tavoittelu ja sen saavuttaminen ei vähennä omaa, myönnettäkään vähäistä, onneani.

Muutama sana vielä sitten muuten elokuvaan liittyen. Näyttelijöinä oli varsin kattava kaarti sekä puolikuuluisa että tähtinäyttelijöitä. Liam Neeson, Alan Rickman, Emma Thompson, Hugh Grant, Billy Bob Thornton ja Keira Knightley… no juu tuota, Keira on söpö ja Hugh ei ehkä muuten kuulu suosikkeihini koska hän on tahtomattaankin imelä, mutta juu, Keira lisää ihan hieman näitä nais-pisteitä tällekin leffalle. Näyttelijäsuoritukset olivat kautta linjan eheitä, Hugh Grantia lukuunottamatta joka ei tuntunut tuovan mitään uskottavuutta rooliinsa.

Tosiaan vielä, Thomas Sangsterin roolihahmon Samuelin keskustelu isänsä Danielin (Liam Neeson):

Daniel: No, tiedätkö – luulin, että se olisi jotain pahempaa.
Sam: [epäuskoisena] Pahempaa, kuin olla rakkauden piinaama?.

Tuo tuntui jotenkin niin todelta, omakohtaisestikin asian tietävänä, että moni asia on järjestelykysymys, mutta tämä ei taida paljoa olla, ja sekös joskus tekee tilanteista suorastaan tuskastuttavia. Ylläoleva oli yllättävän elämänläheinen toteamus kouluikäiselle pojalle.

Porkkanamerkit™:

Yksi lähtee siitä että Hugh Grant oli elokuvassa Hugh Grant eikä käsikirjoituksen pääministeri ja siitä että eri rakkausjutut olivat tosiaan kaikki ehkäpä liiankin kliseitä. Hyvä elokuva kaikista ja kaikesta huolimatta.

Tämänkin elokuvan jälkeen, jos uskoisin asioihin, uskoisin että myös omalle kohdalle putkahtaa jostain joku enkeli pelastamaan yhden niistä asioista joihin haluaisin uskoa, eli uskon rakkauteen.