Yllä on pääsiäisenä lähes suoraan länteen mökkini edustalta otettu kuva. Juu ei ole oma mökki, vielä ainakaan, mutta noin se oli mukavampi ilmaista. Ja tuo on meri eikä järvi.
Väitän paikan olevan keskimääräistä ihmeellisempi. Tätä se toki on ainakin itselleni. 110 neliötä, kuulemma, majoitus järjestyy sänkymielessä kuudelle, muistaakseni, ja lattiaa innokkaimmille sitten enemmän kuin kuudelle. Ranta on matala, kivinen ja pitkä. Sauna on aivan perkeleen hyvä, edelleen paikallisisssa nykyajanhistoriaa käsittelevissä kansantaruissa kerrotaan että synnyin siinä saunassa, perustuen intooni saunoa kyseisessä saunassa. Kuopion sairaalan lääkärit luultavasti väärensivät syntymätodistukseni siis.
Voisin kirjoittaa luultavasti sarjan merkintöjä paikasta, jos saisin aikaa, ja vaikka kykenisin kirjoittamaan ne tuolta paikan päältä. Mutta tämä merkintä on otsikkoa harhautuksena käyttäen hieman eri asiasta kuin rakkaasta “kesämökistäni” (käydään siellä talvisinkin). Nimittäin siitä kuinka arvostamme usein enemmän menettämiämme asioita kuin niitä joita emme vielä ole menettäneet.
Itselläni on aina silloin tällöin isäni suunnalta tullut uhkakuvia, joissa tuo 61 vuonna rakennettu ja 62 laajennettu mökki voisi joutua myyntiin vähäisen käytön vuoksi. Oma panostukseni on ollut anteeksiantamattoman vähäistä jo kauan, vaikka se olisi sitten ollut vain pelkkää käyttöä, eikä vielä rahallista panostusta tai kunnostamista tai muuta sellaista. Olen muuttanut pois kuudesta eri kaupungista, seitsemäs menossa, joten kotikaupunkia itselläni ei edes ole, mutta tuo mökki on sellainen asia joka on säilynyt samana yli 31 vuotta elämästäni. Kaikilla ei ole edes tupakeittiöllistä pikkumökkiä lammen/järven/metsän reunasta, ja itselläni on pala suomalaista unelmaa ja silti otteeni siitä ei ole niin tiukka kuin elämästään köyden varassa roikkuvalla vuoristokiipeilijällä olisi.
Uskon että meillä jokaisella on jotain sellaista, mitä ei osaa arvostaa vielä. Ei näe mahdollista menetystä koska “kaikki on niin hyvin” tai “ei meillä vielä niin huonosti mene”, mutta asioiden muuttumiseen ei huonoimmassa tapauksessa vaadita kuin ruotsalaisen jääkiekkojoukkueen maalintekemiseen vaatima aika. Alle 5 sekuntia. Alle sekunti. Silmänräpäys voi joskus muuttaa elämää niin paljon että sitten oksat pois ja osa latvaa.
Tiedän, ettei tietenkään voi elää niin että jatkuvasti olisi varuillaan menetyksien pelossa, mutta tiedän myös sen, että asioita voi arvostaa enemmänkin. Itsekin elän aivan liian huolettomasti, vastuuttomasti tai jopa niin etten välitä edes vastuuttomuudesta. Onko se vastuuvastuuttomuutta? 
Haluaisin kiinnittää enemmän huomiota itselleni tärkeisiin asioihin, ja itselleni tärkeisiin henkilöihin. Joskus sekin vain on hankalaa, joskus ei voi edes kertoa toisen ihmisen1 olevan tärkeä itselle, syistä jotka voivat olla pieniä muille mutta isoja itselle.
Kilroy Travels sanoo Go before it’s too late. Jollain mauttomalla tavalla se kiteyttää ajatukseni tässä kohtaa, varsinkin kun haluan jo ajatella jotain muuta kuin asioita jotka voisin menettää. Ja miksi haluaisin, sehän ahdistaa pirusti. Ehkä en menetä mitään vielä vähään aikaan. Ja no, tuota, johan olen kyllä menettänytkin2 enemmän kuin liikaa. Mutta, toivoisin olevani oikeassa väittäessäni, että pistää miettimään.
En tarkoita että pitäisi pysähtyä kesken elämän, laittaa käsijarru pohjaan ja viskaista kahva jorpakkoon, pohtien lopun ikäänsä että mitä menetti ja koska ja mitä seuraavaksi, vaan sitä, että joskus niitä pysäkkejä voisi käyttää siihenkin että miettisi “entä jos” tai “meneepä hyvin, mutta kuinka kauan”.
Lipsahti vähän pidemmän puoleinen taas, mutta mitäpä minä siitä huolehtimaan. Olen taas alkanut vähentämään tietoisesti alitajuista lukijamääriin ja tilaajiin huomion kiinnittämistä. Huonolla menestyksellä, mutta silti.
- Terveisiä vaan
ja enpä nyt sitten sano oikein tai väärin jos joku ryhtyy arvailemaan. - ref. 22.05.2000
