Voiko mennä rikki särkymättä? Tässä olen hieman menossa kahteen suuntaan, kauas pois karkuun ja sitten en ole menossa kauas pois karkuun vaan entistä suuremmalla vauhdilla kohti. Olen hieman huolissani että lyön pääni – en käytä kypärää – ja herään nähden ihania unia vaikka tosiasiassa pääni olisi kolmessa tuhannessa sirpaleessa.
Tekisi mieli kirjoittaa paljon enemmän, mutta mitä enemmän kirjoitan, sitä määritellymmäksi tilanteen pitäisi muodostua, mutta entäs jos ei muodostukaan? Silloin sanoiksi hahmotetut ajatukset tuntuvat lähinnä ansoilta eikä pelastusrenkailta.
Nyt en osaa kuin odottaa, ehjänä ja hyvänä, tietäen etten mene koskaan lopullisesti rikki kuitenkaan. Kunhan palaset laskeutuvat lähelleni, niiden kokoaminen kestää kerta toisensa jälkeen vähemmän ja vähemmän aikaa. Lainaan erästä lasipurkkia jos tuntuu että aika loppuisi kesken.
Se mikä ei tapa, vahvistaa. Niinhän se eräs miekkonen sanoi. Jotkut sanovat, se mikä ei tapa, sattuu aivan perkeleesti. Antaa sattua, nyt on tunne että se suomalainen menee tosiaan vaikka läpi sen saman harmaan kiven niin kuin aina ennenkin, mä kestän mitä vaan kuinka kauan vaan. mä ainakin yritän kestää kaiken tarpeellisen.
No pain, no gain. Ei tuskaa, ei juhlaa.
Niin, ja tosiaan, ei mun tätä pitänyt kirjoittaa.
johannes toinen kommentoi:
Pöytä on tyhjä.
Kuraattori kommentoi:
Hyvin sanottu, sitä se on.
Tukiopetuslapsi kommentoi:
Hyvä että kirjoitit. Hyvin virtaava, ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen teksti. Eikä selitä mitään kuoliaaksi.
Kuraattori kommentoi:
No juu, kiitos kommentista. Olo on nyt jo hieman tästä poikkeava, lievästi misantropian ja entropian yhdistelmä. Mielenkiintoiseksi fiiliksen tekee se, että kolikon kääntöpuolet eivät ole ainoita vaihtoehtoja, vaan myös se että tapaus jää kyljelleen.
Ja näitä mä kyllä oikeasti haluisin enemmän kirjottaa enkä jotain puutaheinäärautaakauraa-huttua joista ei kai paljoakaan jää viivan alle.
johannes toinen kommentoi:
Kirjota ihmeessä vaan lisää heti kun löydät langan pään keskeltä lankaa.