Eilen tuntui taas jostain syystä siltä että olin törmännyt johonkin sosiaaliselta vaikuttavaan voimakenttään. Olo oli sinänsä tuttu, tuntui siltä että taas kimpoan takaisin yksin olemiseeni ja sulkeudun. Tajusin kuitenkin että niin käy jatkossakin aina, ellen nyt esimerksi tästä tilanteesta huolimatta jatka eteenpäin. Ikään kuin unohtaisin tuon esteen vaikutuksen. Tiedän kyllä että se lienee itselleni hankalaa, mutta toivottavasti edes hitaasti onnistuisin siinäkin.
Olen lähes koko ikäni tullut ja joutunut tulemaan yksin toimeen, yksin olemisesta on tullut origo johon on automaattisesti palattu aina kun ensimmäisen tai toisen koordinaattipisteen jälkeen ei löydykään jatkoa suunnalle. Eilen tuntui että olin ehkä jo neljännessä pisteessä ja sitten jatko tyssäsi. Tämä ajatus jatkamisesta tarkoittaisi sitä etten taas valu origoon, vaan pysyn paikallani kunnes jatkoa seuraa.
Nyt kun tuolla Helsingissä on tullut törmättyä joulukuun aikana varmastikin yli kymmeneen blogaajaan, useimpiin enemmän kuin kaksi kertaa, on itselleni muodostunut lieviä ongelmia jatkaa aiempaan tapaan kirjoitteluani. Lähinnä siis itsestäni kirjoittaessani. Tämä blogi kun on sekoitus itseni pohdiskelua ja avautumista sekä harrastuneisuuteeni liittyviä asioita. Siis suuresti henkilökohtaisia ja sitten ei yhtään henkilökohtaisia. Sekoitus on kuin purukumi ja suolakeksi. Erikseen nautittavia tilanteista riippuen, mutta kun ne sekoittaa, tulee todella epämääräinen massa josta ei saa enää mitään irti eikä selkoa.
Täysin nimettömänä kirjoittaessa ei ole sellaista tilannetta, että tietäisi kuka lukee. Nyt on useampi mahdollinen lukija saanut kasvot, ei sillä että olisin sitä pyrkinyt välttämään, mutta tilanne tuntuu muuttuneen jälkikäteen.
Ja niin, tiedän että tämä jälkimmäinen osio tästä merkinnästä on melko puutaheinää pohdintaa. Se vain tuo itselleni esiin tilanteen jossa pääsen miettimään ns. terapiana tapahtuvan kirjoittamisen loppumista ja ihmisten kohtaamista, tai toisinpäin.
