Eilen aamulla kuulin että broidini faija oli kuollut. Ei minun isäni mutta broidin. Velipuolen siis jos joku haluaa nillittää. En oikein tiennyt mitä ajatella. En oikein tiedä vieläkään, ehkä en ajattele mitään.
Äsken näin exäni mesessä oikeastaan tosi pitkästä aikaa ja kuulin että hänen isänsä oli kuollut viime viikonloppuna. En siinäkään kohtaa osannut paljoa muuta tehdä kuin ottaa osaa ja toivottaa voimia. Mitä siinä oikein voi tehdä.
Ymmärrän taas hieman paremmin tuttuja ja ystäviä jotka yrittivät auttaa tai auttoivat kun veljeni kuoli jo 7 vuotta sitten. Surun kohdannutta ihmistä on hankala auttaa käymättä tämän pään sisällä, itse ainakin tunnen niin että siinä voi herkästi mennä ylilyönniksi tai jopa holhoamiseksi. Itse vältän viimeiseen saakka jopa ärsyttävän kliseistä “tiedän miltä susta tuntuu” osanottoa.
Tähän ikään mennessä olen kohdannut vasta yhden kuoleman joka ei tullut liian aikaisin, isoäitini menehtyi 92 vuotiaana. Tai 91, mutta kuitenkin, sairaalaan lähtiessään hän oli sanonut että nyt voisi jo lähteä.
Tässä alkaa olla sellainen olo että pitäisi alkaa elämään omaa elämää hieman kokonaisemmin. Tai siis enemmän kokonaan.
