Kuuntelen melko vaihtelevasti eri tyylilajien musiikkia. Speed-, thrash-, heavy- ja montaa muutakin metallia. Kotimaista musiikkia, melodista metallia, konemusiikkia ja joskus jopa klassista musiikkia.
Laidasta laitaan ja takaisin. Olenpa kuullut koneellani sijaitsevan kokolailla umpipaskaakin musaa enkä sitä oikeastaan juuri valehtelematta voi kieltääkään. Jazz ja Oasis ovat Anssi Kelan ohella käytännössä ainoita joita olen tietoisesti välttänyt. Ja vältän jatkossakin pieteetillä.
Kysymykseen millaista musiikkia kuuntelen, täydellisin vastaus on, että sellaista mikä sopii fiilikseen tai mihin fiilis sopii. Tarkempia rajoja en ole halunnut luoda. Aiemmin mainittujen lisäksi. Kesäkuusta 2006 soitettujen biisien tietokantaani on kertynyt noin 56 tuhatta soitettua biisiä, suosituimmat 25 artistia muodostavat luultavasti ~60% kaikista.
Tämä merkintä oikeastaan lähti liikkeelle tietyn artistin kuuntelusta hieman krapulaisena junassa matkalla tupaantuliaisiin. Kyseinen bändi on useastikin tuntunut jonkinlaiselta peruskalliolta, kun mikään muu ei tunnu miltään niin sitten jalat tukevasti tanaan ja nupit yhteentoista. Vaikka siis kuuntelen kaikenlaista, niin luultavasti vain yksi bändi on musiikin yleisavain, henkisen terveyden sydänkeuhkokone, hiljaisuuttakin parantava karismajoukkue. Sekä tietenkin alansa ehdotonta eliittiä jo toista vuosikymmentä, sanomattakin kova livenä, levyllä ja luonnossa. Saanko esitellä:
Slayer.
Hieman kuin happi, se joko menee päähän tai ei mene. Oireetkin vastaavat toisiaan, ilman sitä ei vain koe olevansa elossa.
