Olen huomannut kohtaavani spontaaneja mielenkohotuksia viimeaikoina. Nämä “kohtaukset” ovat saaneet aikaan näennäisen perustelematonta hymyilemistä, tekstiviestittelyitä joissa sisältö ei ole ollut merkitsevässä asemassa vaan viestin lähettäminen, yksinkertaisien asioiden arvostamista sekä muuta sellaista joka saattaisi antaa syitä epäillä nautintoaineiden osuutta asiaan. Kuitenkin, kyseessä ei ole nautintoaineet, eivätkä kivat uudet lääkkeet vaan ehkä enemmänkin se seikka että synkistely tai “normaali” perussuomalainen pessimismi ei tee asioista helpompia. Strutsin pää pois hiekasta siis.
Jos joku henkilö tai asia saa minut hyvälle tuulelle tai koen että jokin asia on paremmin, miksi en kertoisi tätä ääneen? Asioiden arvostaminen jää helposti kiireiden – mihin on kiire? – ja rutiinien alle. Tällä hetkellä, tämän spontaaniuden kohdanneena saatan lähettää tekstiviestejä ilman tavoitteita tai asiaa. Onkohan asia sittenkin niin, että vaikka elämä olisi kuinka pitkä, se on silti liian lyhyt jotta yksinoleminen olisi jotenkin tavoiteltavaa. Eri asia on olla joskus yksin ja omassa rauhassa, mutta mielummin niin sitten että se yksinolo on poikkeama eikä se että sanoo toiselle “hei, sulla on kaunis hymy”.
Voi tietenkin olla tässä kyse siitäkin olen ollut liikaa yksin, eikä siitä olisin oivaltanut jotain ainutkertaista. Myönnän toki että jokaisen maailma ja sen erilaiset ilmentymät ovat riippuvaisia korvien välisestä avaruudesta, eli oikeastaan oivallukseni ovatkin ainutkertaisia. Paitsi jos oivallan samoja asioita satunnaisin mutta varmoin väliajoin. Tämä spontaanius kieltämättä tuntuu mukavalta, ja sen aiheuttamat oireet ovat ainakin toistaiseksi olleet positiivisia, myös muissa ihmisissä, joskus tosin hämmennystä herättäneitä.
