Kategoria-arkisto: 'Pimp My Self' ↓

Okei, myönnän heti alkuun että kyseessä oli vain yksi tietokoneistani. Palvelin jolla tämä blogi pyörii, jäi luonnollisesti päälle, sekä tämä kannettava tietokone oli näköjään myös päällä. Aion kyllä sammuttaa tämänkin.

Alunperin, idean tähän kirjoitukseen saatuani halusin kirjoittaa tämän kynällä ja paperilla. Se jäi sikseen kun huomasin kannettavani olevan päällä, ja muistettuani etten pidä käsinkirjoittamisesta.

Kun olin saanut pääkoneeni sammutettua, asunnossani kuuluva humina lakkasi, musiikki lakkasi soimasta, ja yhtäkkiä tuntui että on aikaa vaikka mihin. Jos nyt jätetään taas valvottu yö ja sen aiheuttama väsymys sikseen. Palvelimen pitämä vaimea hurina peittyy sekin kadun liikenteen ääniin. Olo oli kuin olisin päässyt hotelliin jonnekin kauas pois. Hotelli tosin olisi siistimpi. Tarkoitan tuolla sitä, ettei ole enää jotain tiettyä yksittäistä häiriötekijää, tai asiaa mikä nielisi kaiken ajan, edes huomaamattaani.

Olen kyllä pitkään jo tiennyt että koneella roikkuminen nielee aivan liikaa aikaa, ei siitä ole epäilystäkään, mutta tähän mennessä en ole asialle tehnyt mitään. Tällä kertaa sammutin koneen aivan hetken mielijohteesta, jolloin itselleni ei jäänyt aikaa miettiä onko idea hyvä vai huono vai pelkästään sellainen minkä toteuttamiseksi laiskuuteni pitäisi kääntyä hetkeksi pois.

Tiedän senkin, että mikäli minun pitäisi saada aikaiseksi jotain, niin 5 sekunninkin harkinta-aika yleensä saa minut sopeutumaan ennakoivaan ajatukseen siitä, että mitä jos en teekään sitä mitä piti saada aikaiseksi. Nyt tuon tietokoneen sammuttaminen poisti suurimman tekosyyn olla “kiireinen”. Vaikka olen kohta taas yliväsynyt, juuri nyt en halua käydä lainkaan nukkumaan, koska tuntuu kuin olisin saanut eilisen päivän takaisin. Ja sitä edellisen. Tai oikeastaan, näin olisi vasta jos tekisin tänään jotain noiden kahden päivän tuhlailun tilalla. Mutta nyt olen antanut itselleni tilaisuuden.

Onneksi olkoon ihmisille keillä tietokone ei varasta aikaa. Tiedän, ihmismieli keksii sen aikavarkaan tarvittaessa, eli muillakin kuin tietokoneita ajankulukseen käyttävillä voi vastaavia asioita esiintyä. Itse muistan ryhtyneeni siivoamaan kouluaikana kun piti opiskella. Nyt saatan alkaa siivoamaan kun en keksi muutakaan tekemistä.

Jos maltan pitää tietokoneeni sammutettuna riittävän kauan, toivon ja pelkään etten enää pitäisikään sitä viikkokaupalla 24/7 käynnissä. Toivon myös hahmottavani itseäni hieman paremmin. Ei, ei välttämättä paremmin, mutta mielellään pidempään säilyvällä asenteella. Palataan edes aiheeseen, jos ei muuten palata.

Olin juuri äsken tekemässä töitä, en siis vain olemassa työpaikalla niin kuin usein on tilanne. Jätin hommani kesken, koska sain pakottavan tarpeen kirjoittaa ajatukseni heti.

Ajattelin töistä lähtiessäni, tietokoneeni jäädessä päälle, että onpa harmi etten voinut sulkea sitä (asioita kesken siinä). Olen huomannut jokaisen kerran, kun suljen koneeni, että olen tyytyväisempi itseeni. Hieman tai paljon, mutta jokainen sulkemiskerta saa minut ajattelemaan itseäni parempana ihmisenä kuin aiemmin. Tuntuu hullulta. Eikä se sitä tietenkään ole.

Joskus muutamia vuosia sitten, kun en edes aavistanut joskus haluavani oikeasti eroon jatkuvasta tietokoneen käytöstä, saatoin olla tuon ansan ahdistama ja silloin ajattelin ettei ihminen voi kokea uudistumista enää tietyn iän ohitettuaan. Nyt kun olen täyttänyt 30, olen siis kuulemma loppuikäinen (kiitos ilmaisusta, en muista kelle), olen huomannut juurikin päinvastaista. Oloni on näiden oivalluksien sattuessa hieman samanlainen kuin 15 kesäisellä pojalla joka kuulee että olisi mahdollista päästä näkemään lukiolaisia tyttöjä yläosattomissa. Iloinen/onnellinen tietämättä oikeastaan lopullista tunteen suuntaa tai määrää, mutta silti kovasti odottaen jotain uutta ja erilaista.

Olen kyllä hämilläni. Muistan lukuisia tilanteita, joissa olen saattanut kuulla joko leikkisästi tai ilkeys mielessä sanottavan “hanki elämä”. Näitä tilanteita ajatellen jälkikäteen, tekisi mieli kysyä näin sanoneilta, että voivatko he määritellä millainen elämä olisi tuo mikä pitäisi hankkia. Muistan myös sen että ajoittain tuon kuuleminen on harmittanut, koska elämän hankkiminen on ehkä jopa ollut hankintalistalla.

Edelleen toivon, etten pitäisi tietokonettani päällä paria tuntia enempää päivässä. Töihin tänään tulessa, harkitsin jopa avukseni kelloa joka kävisi nollaa kohti ja josta näkisin koska on aika lopettaa ajantappaminen. Töitä tehdessä tilanteesta tulisi tosin hankalampi. Näinkin kömpelö “lainatahdonvoiman” harkitseminen uskoakseni tarkoittaa, että oikeasti haluan päästä eroon tietokoneen aiheuttamasta hukka-ajasta.

Kaikki tietävät sanonnan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. No, laitetaan vanha koira pakkohoitoon, ja aloitetaan opettamaan uutta koiraa.

Hanki Elämä… tai opeta eri koiraa.

Ensin alkuun pätkä miksi tämä on myös Rasvaamaton Sarana lokerossa. Tästäkin sivusta näyttää/näytti tulleen pelkästään henk.koht verkkopäiväkirja, ilman mitään lisäarvoa muualta lisättynä. Perkele.

Ja sitten itse asiaan. Eilen, yövuoron jälkeen, kellon ollessa noin 6.15 aamulla, kävin lähes välittömästi nukkumaan. Ennen “heräämistäni”, saatoin mennä yövuoron jälkeen nukkumaan 10-12 aikoihin. Eli tämäkin osa-alue muka saanut parannusta osakseen. Olin kyllä sitten uninen koko päivän herättyäni. Nyt ja aiemmin siis.

Tällä hetkellä ei tunnu tapahtuvan taas mitään mikä vahvistaisi käsityksiäni ja kokemuksiani tapojeni muuttamisen hyödyistä. Tuntuu tylsältä, siivoamistakin jaksaa vain tietyn verran. (sekin on tietenkin vielä kesken.) Nyt yöllä mietin jo, että pitäisiköhän tässä muutosten pyörteissä tulla jokin suvantoa suurempi muutos, nythän tuntuu olevan suvantoa, mutta jos jotain takapakkia tapahtuisi, saattaisin huomata kumpaan suuntaan haluaisin pyrkiä, takaisin nykyiseen, “parempaan” minään, vai takaisin vanhaan apatiaa muistuttavaan työ-kone-uni-työ-uni-kone sykliä kiertävään koomaan. Silloin toivottavasti tajuaisin ettei nykyisen kaltainen suvanto ole ollenkaan huono vaihtoehto tuolle koomalle.

Väärä turvallisuuden tunne ilmenee ilmeisesti ajatuksina siitä, että nyt on saatu aikaan laiskuudenpoistotoimenpiteet kokonaisuudessaan. Enpä usko. Voisin oikeastaan tehdä foorumin laiskuudelle. Aiemmin laiskuus esti moisen, nykyään teen asioita heti. Näin saatiin sotkettua tämänkin kappaleen pyrkimykset sitoa otsikko tekstin runkoon.

Kirjoitin tämän tekstin nyt lähinnä ilmoitusluontoisena asiana, ja ehkä myös itselleni antaakseni aikaa suhtautua siihen, että olen päättänyt julkaista tänään muutamassa eri kohdassa ja paikassa ja tilanteessa kirjoittamani merkinnän itsestäni joka on mielestäni avoin ja eniten “in-your-face” teksti itsestäni. Ajoitan sen julkaisun sellaiseen ajankohtaan jolloin toivottavasti en itse ole koneella tai lähelläkään konetta, jotten peruisi sitä julkaisua. Pystyn tietenkin puhelimella sen julkaisun estämään… eli blääh, miksi sitten en julkaise sitä heti? Siis tämän tekstin sijaan? Ehkäpä halusin hieman pehmentää pudotusta itselleni, ja muille. Eilinen oli koko blogini kirjoitushistorian energisin päivä, ihmettelen sitä myös itse, tänään taitaa olla melko lailla hiljaisempaa, ainakin minulle.

Mikäli siis ei halua missään tapauksessa muuttaa käsitystään minusta, kannattaa tulla takaisin blogini lukijaksi vasta noin 10 merkinnän jälkeen jolloin tämä tuleva “paljastus” on poissa etusivulta. Kauanko siihen sitten menee, vaikea sanoa. Luonnoksia ja ajatuksia on kyllä sen verran että alkuviikko on melko turvallinen vastaus. Hyvät viikonloput sitten vaan niille jotka näin päättävät tehdä, ja tervetuloa ensi viikolla uudestaan.

Tuon äskeisen kirjoitettuani tosin epäilen sen aiheuttavan juuri päinvastaisen reagoinnin, eli uteliaisuus voittaa. Siitäkin on pitänyt kirjoittaa novelli jo pari vuotta sitten. Siis kun kaveri näkee onnettomuuden ikkunastaan mutta jatkaa vain puuronsa syöntiä lautanen kädessä katsellen mitä alhaalla (asuu 8. kerroksessa) tapahtuu, ilman että soittaa edes apua ajatellen että kyllä joku sinne jostain ilmaantuu… Joo, en sitten tähän laita sitä. Se on sitä paitsi kirjoittamatta.

Ja EI, se paljastus ei ole se, että tulisin ulos kaapista, pidän edelleen naisista, erittäin paljon, kiitos vaan. Pidän sitä paitsi myös siitä pitämisestä. Siis naisista pitämisestä. Kiinni ja muuten vaan pitämisestä. Jahas, normaalia harhailua taas, jospa sitä sitten kohta lopettaisi. Onkohan sormille kehitetty erikseen mitään rauhoittavia lääkkeitä, nämä nyt ovat aivan vallattomalla päällä kun aamusella jouduin kynällä ihan kirjoittamaan.

Pyrin saamaan sen ajoituksen toimimaan siten, että teksti ilmestyy etusivulle joskus 18-20 välillä.

Olen hieman sekaisin. En nyt tarkoita sillä lailla sekaisin ettenkö tiedostaisi ympäristöäni oikein tai muuta vastaavaa. Eilen minulta kysyttiin kuka minä olen ja tarkin vastaukseni oli “öö.. tuota, en mä oikein tiedä kuka olen”. Tiedän nimeni mutta se ei tuohon vastaa. Ajatukseni ovat hieman mullin mallin ja ryhdyin miettimään tämän merkinnän kirjoittamista juuri ennen nukkumaan menoani viime yönä mutta aloitin sen vasta nyt. Suihkussa jatkoin asian miettimistä, ja itseni tuntien tiesin että tästä täytyy kirjoittaa juuri nyt. Olen siis tämän kirjoitushetkellä suihkussa. Aivan, kirjoitan tätä lyijykynällä luentolehtiölle suihkun seinää vasten.

Tästä ei ole tarkoitus tulla selitys mihinkään. Selitys on se mikä miehillä autokolarin jälkeen alkaa sanoilla “voi vittu” ja naisilla “voi itku”. Henkilöistä riippuen nuo voivat olla toisinkin päin. Ei, tämä ei ole selitys, tämä yrittää olla täsmennys itselleni kuinka sekaisin ja jos onni käy, miksi olen sekaisin.

Kun mikään ei tunnu miltään, tuntuu tältä. Kaikki tuntuu samalta seuraavana päivänä. Joko niin, tai sitten kuvittelen miltä sen pitäisi tuntua. Mutta, kun olen niin sekaisin, mistäs minä enää tiedän kumpi tilanteeseen pätee. Tiedän vain, että kokemani asiat tuntuvat tosilta ja aidoilta silloin kun koen ne. Myöhemmin pohdin että mitä se oli. Halusinko kokea/tuntea niin vai koinko/tunsinko niin. Voin auliisti tunnustaa ettei asian tiedostaminen tunnu hyvältä.

Tätäkin luultavasti lukee ihmisiä joiden en haluaisi kaikkea tätä lukevan, mutta myös niitä joiden toivoisin tätä lukevan. Toivoisin hyvien asioiden viipyvän päässäni pidempään ilman että ryhtyisin niitä epäilemään, mutta toistaiseksi lähestulkoon ainoat aidoilta tuntuvat, siis myöhemminkin, asiat ovat niitä, joissa koen olleeni ahdistunut. Nyt luulen että kymmeniä vuosia jatkunut taivaanrannan maalaus ja pilvilinnojen rakentelut ovat saaneet hyvien asioiden suhteen pääni niin reikäiseksi, että osa niistä aidostikin hyvistä hetkistä valuvat noista kuvitelmien poraamista rei’istä läpi.

Tähän kohtaan joudun etenkin omaksi harmikseni katsomaan kelloa ja toteamaan että nyt on jo kiire töihin. Toivottavasti jatkan tätä. Tähän saakka kirjoittamani on tuntunut helpotukselta ollessa samalla sivutuulsessa masentavaa. Toivoisin positiivisuuden myötätuulen saavuttavan minut ennen tämän aiheen päättymistä. Mikäli aihe pääsee enää sinne asti.

Tähän väliin sitten kyytiä odotellessani siirryin kirjoittamaan muutamia ajatuksia lisää (nokia9300 luurilla). Alkoi nimittäin tuntumaan siltä, että nyt epäilen epäilenkö sittenkään ettei mikään tunnu miltään. Nautin kyllä tiettyjen ihmisten seurasta, usein niin, että vaihtoehtojen ilmaantuessa hakeudun heidän seuraansa. Ja tämä mielestäni viittaisi siihen että kyllä jokin tuntuu joltain.

Miksi sitten kuitenkin, tai oikeammin mikä tilanne saa sen aikaan että ryhdyn pohtimaan ja epäilemään. Tuntuu että olen vain astia, rikkinäinen ja siksi vuotava astia matkalla jostain, menossa jonnekin. “Hienoa” ajatella ihan näin teksiksi asti että löytäminen on vieläkin tekemättä.

Töissä jo.
Tämä tuntuu varmasti hajanaiselta ja sekavalta. Antaa minusta kuvan että ohhoh, onpa se kummallinen. Ehkä olen, ehkä en. Lisäksi, en ole ollut valtavan avoin itsestäni blogilla tähän saakka, otan nyt sitten jonkun osaa matkasta kiinni. Saa nähdä jatkuuko tämä avoin matka tällä blogilla vai jäikö tämä kurkistukseksi.

Vieläkin töissä ja jatkan.
Äsken koin tätä asiaa ajatellessani jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut, kokemus joka siis itsessään on tuttu, mutta jonka aiheuttaja on ensimmäistä kertaa puhtaasti ajatuksistani ja fiiliksistäni kiinni. Minua nimittäin oksetti. Todellisesti oksetti. Onnekseni mahani oli tyhjä, varsinaista oksentamista ei siis tapahtunut, mutta ajatus tästä kadoksissa olemisesta sai sen edes sen yrittämisen aikaan. Onpa tyhjä olo.

Ylläolevista siis ensimmäinen lohko tosiaan suihkussa kirjoitettu, ja toinen työmatkalla ja töissä kirjoitettu nokialaisella. Halusin kirjoittaa tuntemukseni silloin kun ne päähän sanoiksi muodostuvat, ja siksi olenkin tyytyväinen että minulla tuo puhelin on. Suihkussa kirjoittamista olen harrastanut kerran aiemmin, silloin syntyi runo. Nyt kirjoitan ihan tavallisella tietokoneella blogisoftan avulla. Ja voin sanoa, että tunnelma on heti paljon varovaisempi ja vähemmän välitön. Tässä tulee liiaksi tunne että kirjoittaa sellaista tekstiä jonka jotkut jopa lukevat, aiemmalla kahdella tavalla tuotettu teksti tuntuu enemmän henkilökohtaiselta, ja on varmasti siksi niin paljon avoimempaa.

Tämä, luultavasti lopetukseksi jäävä lohko tosiaan tuntuu lähinnä pahoillaan olemiselta ja pehmustelulta. En edes tätä kirjoittaessa tiedä julkaisenko tämän. Aloin nimittäin epäilemään sen järkevyyttä hetki sitten. Toisaalta aloin myös miettimään mitä tämän tekstin julkituonti saa/saisi aikaan siinä miten blogiani lukevat reagoivat, etenkin tuttuni. En kuitenkaan usko että tämän julkaisu olisi virhe jota saisin katua. Kyse on kuitenkin itsestäni eikä siitä mitä olisin jollekin toiselle tekemässä. Itseasiassa, tunnen lievää ylpeyttä siitä että sain tämänkin verran sisustaani puristettua sanoiksi. Lohkot ovat muokkaamattomia lähinnä sen vuoksi, etten ryhtyisi niitä siistimään.

Toinen syy tämän julkaisemisen epäilyille on se, että jos nyt jollekin ihmiselle, joka tämän on lukenut sanon että minusta tuntuu siltä tai tältä, niin haluaako kukaan uskoa minua tämän jälkeen? En tahtoisi kenenkään viittaavan tähän kirjoitukseen todeten ettei kanssani voi tulla mitään tai tehdä mitään tai haluta mitään koska “mikään ei tunnu miltään”. Tämä kirjoitus ei ole siis mikään tuntemisen oikeuksista luopuminen. Enkä myöskään aio käyttää tätä perusteluna vastaavassa tilanteessa peräytymisen takia. Kirjoitin tämän tänään siksi että tuntui tänään tältä. Myönnän ettei tämä mikään novelli ole joka popsahti päähän tänään ja pois päästä huomenna, mutten haluaisi että avoimuuttani tässä asiassa käytettäisiin tietoisesti, tai mieluusti edes tiedostamatta itseäni vastaan.

Morpheus: There is a difference between knowing the path and walking the path.

(Lisäsin tämän nyt tuon “varoituksen” laitettuani, eikö vaan ollutkin kauhea yllätys ja sellainen pommi että mitäs mitäs oho. Käsi ylös kuka muka ajatteli että tässäkö se nyt oli.)

Eilen illalla nukkumaan käydessäni mietin taas itseäni. Tajusin ettei 30 vuoteen minulla ole ollut pakko tehdä mitään, ja tämä on luultavasti johtanut surullisen tehokkaaseen saamattomuuteen. Tottunut ettei mitään tarvitse tehdä jos ei halua.

Pyrin muuttamaan itseäni tältä osin. Epäoleelliset tekemiset pois, ja oleellisia tilalle. Esimerkiksi siivous on tuntunut epäoleelliselta tähän saakka, pyrin saamaan sen siihen oleellisten tekojen listalle. Kaikkea en toki ryhdy tähän luettelemaan, mutta pointti tuli jo esille.

Jos olen hieman sekaisin herkästi tai muuten en tiedä missä menen ja miksi, niin yksi selkeä syy voi olla se että olen elänyt sumun keskellä. Elämän tarkoitusta en tietenkään tiedä vieläkään, mutta sitä mikä minut saa tikittämään, sitäkään en tiedä, ja se tuntui ikävän tyhjältä. Haluan syntyä uudelleen, ja aion nyt yrittää vaikka epäonnistuisinkin.

Toivottavasti en synny tylsäksi aikuiseksi heti ensimmäisellä yrittämällä.

update: Täällä taisin olla samoilla jäljillä viimeksi. Ja siitä on yli vuosi. Ankaraa.

Tajusin äsken täällä töissä ollessani, ettei minulla pitäisi olla mitään paniikkia pääni selvittämisen kanssa. Ei siinä ole deadlinea eikä pomoa peräämässä tulosvastuuta. Se oivallus että olen itse oman elämäni arkkitehti ei tarkoita että nyt heti välittömästi jotain valmiiksi tai tulee Suuri Ahdistus ja hammasten kiristys.

Hyvä että olen havainnut syitä siihen miksi asiat eivät ole niin hyvin kuin voisivat olla, mutta suotta olen nyt ottanut paineita niistä havainnoista. Haluan muutoksia, hienoa, haluan saada niitä itse aikaan, vielä hienompaa. Mutta onko niitä realistista odottaa lyhyellä aikavälillä? Ei todellakaan ja siksi onkin parempi keskittyä niihin rauhassa kuin panikoida kun mitään ei tapahdu nyt välittömästi.

Jos huomasin olevani sotkussa nyt, oikea ratkaisu ei ole pyrkiä olemaan poissa sotkusta asap, vaan pyrkiä pois siitä sotkusta ilman taikatemppuja. Mietinkin eilen mistä ihmeestä saan energiaa muutoksien aikaansaamiseksi, mutta nyt pyrin siihen että energia tulee ensin ja sitten muutokset, eikä niin että ensin ei tule muutoksia ja sitten tulee näennäinen ahdistava energiavaje.

Kirjoitin tänään eräässä mukavahenkisessä msn-keskustelussa, kiitos siitä osapuolelle taas, tavoitteekseni luoda itselleni uusi ajattelutapa ja sain tietenkin kysymyksen että millainen uusi ajattelutapa. Vastaukseni yllätti meidät molemmat ja pidin sitä sekä melkolailla sekundaarisilla aspekteilla spekulointina eli hienosteluna mutta samalla pätevästi asian ilmaisuna joten tyrkkään sen editoimattomana tähän.

sellanen uus jossa haitalliset ajatukset saatais tosiasiallisesti hylättyä ajatteluprosessista ennen kun koko prosessi saturoituu sillä haitallisella ajatussuunnalla ja keskeytys siinä saturoinnissa sais aikaan hyödyllisen ajatuksien konsentraation kasvamaan.

Tästä on parempi taas jatkaa kuin eilisestä. Jälleen.

Niin, ja huomasin kuinka huono ajatus oli ostaa The Mansion Bag, eli kehuttu Kartanoskipsipussi ylityöevääksi… auh sitä addiktion turmelevaa tunnetta kun ei voi oikein töitäkään mennä tekemään.. yks vielä ja kaks sitten sen jälkeen ja sitten vielä..

No niin, nyt sitten, tutut ainakin, kyselkääpäs vuokraisännältä tai sitten asunnon omistajalta, ellette ole itse, että kuinka suuren rastin seinälle saa maalata. Tänään nimittäin on tapahtunut niin monta asiaa mitä ei normaalisti tapahdu edes samalla viikolla.

• Nostin sukat lattialta pyykkikoriin
• Vein tölkkejä kauppaan vapaaehtoisesti ja yksin
• Tyhjensin jääkaapista vanhaksi menneitä juttuja

Ensimmäisen kerran ikinä muistaakseni, kananmunarasiat joiden vuosilukua en edes enää muista, jäi ihan ikonisyistä vielä hetkeksi sinne.

• Vein roskia
• Ostin ruisleipää
• Ostin kevytjuustoa
• EN ostanut metwurstia, edes kevytsellaista
• Ostin salaattia kurkkua ja LUOMUtomaatteja
• Kävin kaupassa ajoissa
• Siivosin työpöytääni
• Keräsin mainoksia ja muita papereita nippuun

Siis paperinkeräykseen meneviä paperimateriaaleja asunnosta nippuun ulos vietäväksi.

• Heräsin lähes ajoissa
• Tein vatsalihasliikkeitä

Osa näistä on ehkä joskus ennenkin tapahtunut, mutta, kaikki samalle päivälle… Tässä mallirastini jonka nyt siis läiskään tähän perään. Tämä kaikki saman päivän aikana, eikä kyseessä ole mikään palkinnonjahtaaminen, kukaan nainen ei lupaillut mitään seksuaalisia palveluita tietyn tehtävämäärän suoritettuani (ei paha idea kuitenkaan), palkitsen itseni luultavasti kohta saunassa GC Perrytölkillä. Olen luullakseni ansainnut sen.

Tuo eilinen “suoriutuminen” sai aikaan vastareaktion, joka aiheutti siis sen että nyt koen kamalia paineita siitä että mitähän pitäisi vielä saavuttaa ja niin edelleen, ja mitä sitten sen saavuttamisen jälkeen. Pohjalla olemisessa on se hyvä puoli, että ellei yllätyskuoppia tule, niin tietää millä tasolla tepastellaan. Siitä vähän ylöspäin, eikä enää olekaan mitään tietoa kuinka kaukana pohjasta ollaan ja koska pääsee niin sanotusti pinnalle. Ahdisti.

Kaiken lisäksi mahdollisesti ryhdyin jälleen täyttämään erästä varoventtiiliblogiani, mutta mietin sen järkevyyttä. Ehkäpä otan toisen varoventtiiliblogini parempaan käyttöön.

No kamalat paineet… öh, suhteellista.

Kehitin logon eilen, tuolle m³-projektille. Ei hajuakaan mitä käyttöä jos mitään, mutta tulipa tehtyä. Ja heti ensimmäinen miinuspiste m³-projekti-indeksiin tuli siitä että ryhdyinkin sutaisemaan tuon logon enkä siivoamaan lisää.

On se helvetin hieno jos katsoo aurinkoa vasten.

Olen siirtynyt inhorealismista itseanalyysiskaalalle jonka origo on “ladakin on auto”. Eli itsestäni havaitsemiani puutteita, enkä nyt tarkoita niitä puutteita, tai vajaavaisuuksia en enää laske negatiivisiksi asioiksi, vaan esimerkiksi ladan vauhtiraidoiksi tai ylimääräisiksi triplakarvanopiksi. Mikäli välillä tuntuu siltä että nyt ei tunnu miltään tai että miltähän nyt tuntuu, niin sehän tarkoittaa vaan sitä että ulkoilman kosteudesta tai sen puutteesta, enkä nytkään tarkoita sen puutetta, johtuen kone käy vähän laihalla tai liian rikkaalla. Säätöä sitten vaan.

Saanko… tai siis, totta helvetissa saan, esitellä:

Jatkoa seurannee. m³-projekti on hyvin lähellä tätä. Jos tuotantoluvut ja valmiit jaksot pääsevät maaliin saakka, Pimp My Life on seuraava bittisarja. Pilottia harkitaan 2. kuivausryhmällä sarjaa Pimp My Shelf varten.

Niin siis, muutama opaskirja olisi suunnitteilla. Ja koska pidän myös graafisesta ideoilla leikkimisestä, suunnittelisin myös kannet. Kansista tulisikin yllättävän tärkeät kuten kohta voitte huomata. Kirjojen nimet olisi:

1. Kuinka saan asioita aikaiseksi… rutiinilla
2. Kuinka tapaan Sen Oikean heti kuin niin tahdon
3. Kuinka liikun ja syön oikein
4. Kuinka saavutan haluamani päämäärät

Listassa olevien kirjojen kirjoittaminen olisi myös helppoa ja nopeaa. Kansien suunnittelun jälkeen sivuja tulisi… tasan nolla. En saisi yhtäkään sivua aikaan näihin opuksiin. Mutta kokeillaanpa toisenlaista kokoelmaa:

1. Kuinka nukun onneni ohi
2. Kuinka juon riittävästi liikaa
3. Kuinka siivoan tarpeeksi harvoin
4. Kuinka vältän uusia tuttavuuksia

Näihin kirjoihin tuskin malttaisin kansia edes suunnitella, sillä niihin luultavasti tursuisi sivu toisensa jälkeen materiaalia, ja koska moni näistä olisi jo nyt best-seller, ei onnistumisen ilolla olisi mitään rajaa.

Millähän siivoamisen aloittamisen saisi helpommaksi? Olen joskus, vaikka mitään en myönnä, havainnut ettei siivoaminen ole maailman ikävintä puuhaa, lähellä kärkeä ehkä, ja että siivoamisesta on tietenkin hyötyäkin. Sen siivoilupuuhan aloittaminen vain on niin kovin hankalaa itselläni.

Vähän niin kuin syömisen aloittaminen jos kaikki ruoka on tuuman paksuisen pleksilasin takana. Nälkä ja ruokahalu kyllä olisi, mutta niin lähellä niin kaukana. No okei, jos nälkä olisi syy ja ruokahalu motivaatio, niin siivoilussa tuo “ruokahalu” kyllä taitaisi olla aika alhainen. Sieltä täältä asuntoani tarkkaillessa sitten taas tuo “nälkä” vaikuttaisi lähinnä sopivalta kohteelta YK:n WFP:lle¹

1. United Nations World Food Programme.

Olin äsken katsomassa formulakisaa, se tähän taustan taustaksi kerrottakoon. Siinä telkan päristessä edessäni, huomasin työpaikan taukotilan pöydällä Wikipediasta tulostettuja artikkeleita kokaiinista, heroiinista ja kannabiksesta/marihuanasta. Lisäksi työkaverini, tai no henkilö samalla työpaikalla, kävi läpi aiempia Meksikon-matkojensa lomakohteita myös minulle niistä kertoen.

Nämä osatekijät yhdistettynä suuren luokan nälkään ja päättyneen viikon kummalliseen väsyilyyn ja mielialoihin, saivat pääni pähkäilemään omituisia ja tunsin oloni sellaiseksi, etten ole se kuka olen. Formulat eivät tässä cocktailissa toimittanut kuin korkeintaan korkean lasin reunalla lepäävän sitruunasiivun virkaa, mutta häiritsi toki osaltaan muiden tekijöiden hahmottamista analyyttisemmalta kannalta.

Kokaiini ei kuulemma aiheuta fyysistä riippuvuutta, selvä, vahva mieli siis saattaisi halutessaan pyrkiä eroon riippuvuudesta ilman ruumiin kärsimyksiä, Meksiko, selvä, tequilaa ja bileitä jotka kestävät 3 yötä peräkkäin ilman että yksikään päivä niitä keskeyttäisi, selvä, minä, haaveiluun ja unelmointiin erittäin herkästi sopeutuva taivaanrannanmaalari, selvä, elokuvaharrastus joka on tuonut silmieni eteen enemmän kuin muutaman gringo-leffan, selvä, ja sitten mielikuvitus joka ei tunne mitään rajaa.

Tunsin herkistettyä huolta siitä mitä olisin tehnyt, tai mitä tekisin jos en olisi näin laiska. Äsken tämän oikoluettuani sain todettua minulle ja itselleni, ennen pizzan tilaamista ylitöihin, että jos olisin nyt elokuva, olisin arthouse-väkivaltainen film noir snuff-elokuva.

Tällä blogilla on joskus silloin tällöin harvoin esiintynyt merkintöjä joissa pohdin itseäni tai sitä miten saisin itsestäni sellaisen johon olisin enemmän tyytyväinen. Siis yleiseen muutoshakuiseen kirjoitteluun liittyvää ja halusin niille merkinnöille oman lokeron, joten tein sitten nyt sellaisen. Yritän poimia tuolta Itsestään lokerosta paremmin tähän sopivia, joko pois sieltä tai lisäksi tänne. Muutenkin tämä lokeroiden jaottelu on joskus perin entropialla kulkevaa. Mutta siis tämä tällainen nyt.

Kirjoitin editorin väittämän mukaan alkuvuodesta seuraavanlaisen merkinnän:

Tammikuu 13, 2006 @ 13:26 :

Elämä on hyvää.

Tuossa siis koko merkintä. Muistaakseni jopa julkaisin tuon, mutta hetken, mahdollisesti liian pienen hetken harkinnan jälkeen muutin statuksen luonnokseksi. Äsken deletoin todella turhan tuntuisia luonnoksia, sekä muistiinpanoina toimineita luonnoksia, mutta nyt tämä tuntui toimivan.

En kuitenkaan ryhdy väittämään että mitään ongelmia ei ole ja että kaikki on niin hyvin kuin voisi olla, mutta elämä on hyvää. Keskimäärin jaksan käydä töissä, asuntoni keskimäärin pysyy taas siistinä. Niin ja ettei unohtuisi, ja oikeastaan jotta tulisi mainituksi, niin tuolla hieman kauempana on eräs nainen josta välitän enemmän kuin hänelle osoitan.

Tässä nyt ei toki ollut hyväksi laskettavan elämän kriteerit, mutta kun pienestä ponnistaa, tuntuu joskus kynnyksenkin yli pääseminen ihan mukavalta. Kestävä kehitys on kannustava ja tavoiteltava päämäärä.

Tämä muistitikku on kyllä lisännyt kirjoitushelppoutta työpaikalla. Käynnistän vain FirefoxPortablen ja kaikki evästeet ja salasanat ovat saatavilla ja hallittavissa ilman että tarvitsisi huolehtia sivuhistorian ja muun sellaisen tyhjentelyistä, ikäänkuin surffailisin omalla koneellani kotona.

Olen tätä nyt muutaman päivän taas tehottomasti harkinnut, päätymättä tulokseen, mutta yritän taas saada juomiseni loppuun. Tai siis lopetettua. Vaikka siis en paljoa juokaan, mutta kun juon niin juon sitten kanssa. Mutta jos nyt taas olisin juomatta. Olen ollut ennenkin.

coComment, blogi/verkkoidentiteetti, anonyyminä/omalla nimellä, tässä onkin aihenippu josta yritän saada artikkelimaisemman merkinnän aikaan. Olen kyllä lukenut monilta suosituilta blogeilta kirjoituksia puolesta ja vastaan miksi kirjoittaa blogille, enkä yritä keskittyä siis tähän lainkaan vaan tuohon kirjoittajaminän muodostumiseen/muodostamiseen.

Olen tosiaan matkalle lähdössä, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa minua on pyydetty välttämään blogilleni kirjoittamista tähän liittyen. Aiemmin siis ei ole juuri pyydetty rajoittamaan mihinkään liittyen, mutta nyt on. Luonnollisesti pyrin noudattamaan pyyntöä, mutta asia herättää itsessäni hieman ristiriitaisia tunteita.

Kameraongelmakin mietityttää, Canon S3 IS+lisukkeet (jalusta/muistikortti/suojapussi) ei ole kuin parisataa halvempi kuin Canon 400D perussetti jonka hinnassa tosin sitten ei ole noita lisukkeita vielä lainkaan. Kompromissina itseni kanssa olen hahmotellut ratkaisua jossa laitankin säästetyt rahat sekä suurin piirtein samansuuruisen veronpalautussumman MasterCard-korttini luoton lyhentämiseen.

Eilen nukuin noin 12 tuntia. Viimeisen 3 tunnin aikana heräilin jatkuvasti torkkukytkimeen, mutta en päässyt irti unestani. Viimeisimpiä unia mitä näin, oli jälleen veljestäni. Muistan hänen olleen juuri sanomassa jotain tärkeää, mielikuvan mukaan jotain että hän välittää minusta kovasti, ja kun olin unessa vastaamassa veljelleni, silmieni eteen napsahti 20% välein 100%:sta nollaan tikittävä laskuri jonka päästyä 20%:n kohdalle veljeni katosi vierestäni. Olen näitä veli-unia nähnyt ennenkin, ja ne ovat aina olleet oudon todentuntuisia. Jos joku tänään, päästyäni sängystä ylös olisi väittänyt että kuollut veljeni tulee uniini ja viestittää jotain, en välttämättä olisi ärsyyntynyt muka päättömästä väitteestä.

Niin ja loppuun vielä, kunhan lomalta pääsen takaisin töihin, kaipaan luultavasti lomalle.

Seuraava kirjoitus poikkeaa ehkä hieman siitä mihin tuoreimmat lukijani ovat ehtineet tottua, mutta pitempään seuranneille tämä aihe on sitä itseään eli minua. Älkää säikkykö, tuskin innostun kovin. En kyllä lupaa mitään.

Viime aikoina olen taas viettäny aikaani Helsingin viihteessä reilusti keskiarvoa enemmän. Hauskaa on ollut ja sehän on tarkoituskin. Huono puoli tässä on kuitenkin ollut asian luoman kontrastin voimistuminen.

On tuntunut siltä kuin olisin ottanut lomaa elämästäni. En asu Helsingissä, en käy siellä töissä enkä kohtaa arkea siellä. Kaikki mitä minulle tapahtuu Helsingin ympyröissä on omien ympyröideni ulkopuolella ja takaisin omaan elämään palaaminen tuntuu sitä väsyttävämmältä mitä kauempana siitä käy.

Itselläni stadissa käyminen maksaa jo matkoina sen verran mitä rauhallisemmat laittavat tuoppiinsa illan aikana, ja kun sitten kuitenkin juon enemmän kuin matkani maksaa, joudun joskus, harvoin onneksi, miettimään myös sitä, vastaako käytetty raha arvoltaan sitä millaiseksi arvotan sillä hankittuja kokemuksia. Usein myös kotiin lähteminen on itselleni suurempi asia kuin niille jotka asuvat kävely- bussi- tai taksimatkan päässä keskustasta.

Nyt tuntuu taas osittain siltä että minun pitäisi unohtaa siellä Helsingissä juoksentelu ja edes yrittää juoksennella Lahdessa. Suurentaa ympyröitäni niin että haluamani asiat mahtuisivat niihin ja välttyisin ulkopuolisuuden tunteilta joutuessani lähtemään esimerkiksi keskellä yötä valjuun yöbussiin hki-lht. Onko se sitten helpompaa kuin kestää fiilikset joita tässäkin koitan purkaa/hahmottaa? Ei aavistustakaan. Toisen kestäminen, eli vieraantuminen reissu kerrallaan on jälkijunassa tapahtuvaa eli siten pakollista, toinen, eli Lahden kuvioiden suureneminen on päinvastaista, asioille pitää tehdä/tapahtua jotain ennen mitään muutosta. Joskus naulaan astumista on vähemmän tuskallista ajatella jos se on jo tapahtunut, mutta ennen astumista voi mielikuvitus jyllätä laajemmin ja villimmin kuin olisi tarvetta ja syytä.

Miksi sitten käyn Helsingissä viihteellä Lahden vastaavan sijaan? Ensinnäkin, kuinka moni teistä tietää kuinka vähän Lahdessa on Viihdettä? Toiseksi, Lahdessa joutuisin lähtemään käytännössä joka kerta yksin sinne olemattomaan viihteeseen, joten ei kovin kauheasti motivoi. Helsingissä on sekä tuttuja ihmisiä että tuttuja baareja ja niin edelleen, se tuntuu juhlalta Lahteen verrattuna. Tämä lyhyt kappale vastaakin melko tarkasti esitettyyn kysymykseen. Se ei kuitenkaan ratkaise tässä merkinnässä esille tulleita aiheita.

Isoäitipuoleni kysyi muutamia vuosia sitten koska minä elän? Oli ollut puhetta siitä että teen töitä liikaa. En oikeastaan edes tee, tänä vuonna vain 150h ylitöitä, enemmän olisi pitänyt. Mietin, elänkö silloin kun olen rutiinieni ja arkeni tavoittamattomissa Helsingin yössä? Jos elän silloin, kuolenko jokaisella kotimatkalla? Joskus tuntuu siltäkin. Vaikka allekirjoitankin erään mottoni, “Mielummin vuoristorataa kuin tasaista korkealentoa”, taas tuntuu että jarrumies on huonovointinen tai sitten se vuoristorata natisee liitoksissaan.

Tästä nyt tuli hieman sisäistä pohdintaa, normaalistihan kirjoittelen säädöistä blogini suhteen, siihen liittyvästä koodailusta tai esimerkiksi toimittajien tarkkuudesta ja kaikesta pientä ihmistä karttavasta mielenkiinnottomasta nippelitiedosta. Tämä blogi on kuitenkin myös itseni rakennusväline vaikkakin välillä melko heikkotehoinen. Blogipikkujoulujen jälkeen olen saanut 3 uutta tilaajaa ( ja niin kauan kuin olen alle 100 tilaajan, jokainen lisää on yli 1% korotus) , ja epäilen tämän merkinnän heittävän ainakin osan heistä pois. Kukapa ei haluaisi lisää tunnustavia lukijoita, mutta kuten ei varmaan moni muukaan, en myöskään itse ala numeroita kumartamaan. Tämä ei toki tarkoita etteikö blogia saisi jäädä seuraamaan . Saatan kyllä tuijottaa niitä numeroita, mutta siihen se jää…nee.

Kahvia ja pullaa tarjolla loppuun jaksaneille/palaneille. Tämä tässä tällä/kin erää.

Voiko erilaisiin ja eriasteisiin pettymyksiin tottua/varautua niin hyvin etteivät tilanteet enää tuntuisikaan pettymyksiltä? Vai onko kyse tosiaankin ainoastaan omista odotuksista ja niiden luomista korkeuseroista siinä, mikä olisi jalat maassa tai pää pilvissä?

En nyt tällä tarkoita esimerkiksi rehellistä mielipidettä jonka kuulin “hienoista” Wacom-töistäni, jotka ei totta puhuen olekaan mistään kotoisin, enkä esimerkiksi ihmisiin kohdistuvia pettymyksiä, saati sitten äskettäisiä itseeni kohdistuvia tilanteita. Lähinnä tarkoitan yleensä kaikkea mitä kohtaan. Onkohan järkevää laskea odotuksiaan vain jottei pettymys tuntuisi niin ikävältä, vaikka se saattaisi tarkoittaa sitä ettei onnistuminen tuntuisikaan niin hienolta. Itse ainakaan en läheskään aina osaa odottaa vain vähän joitain asioita.

Usein ulkomaankielisissä ilmaisuissa käytetään fraasia Story of My Life, tuo tehnee jo ilkivaltaa kliseillekin. Tekeekin mieli käyttää kieltämättä yhtä kuvaavaa, mutta hieman värittäen sitä. Short story of my life. Tuntuu nimittäin että mikään ei koskaan mene niin kuin tahtoisin. Tai jos menee, kyse on esimerkiksi siitä että bussi on ajallaan taas. Lyhyesti.

No sentään eskapismini menee niin kuin haluan, unenlahjani ovat todellakin vailla vertaa. Voisin oikeastaan suunnitella viikon loman asap (eli kuukauden päähän vähintään), ostaa uuden luurin, ladata siihen akku täyteen, laittaa se äänettömälle ja käydä nukkumaan.

Ja en yllättyisi yhtään tai ainakaan valtavan suuresti, jos tähän perään ilmestyisi edes yksi kommentti joka sanoisi jotakuinkin “Niin tai sitten voisit tehdä asioille jotain sen sijaan että valitat niistä”. Siltä varalta että joku lukija tätä jo ehti suunnitella, niin auttaako tylsillä luistimilla heikolla jäällä olevalle huutaa “JUOKSE!”. Uskoakseni suuri osa niistä jotka voivat/osaavat/jaksavat/pystyvät itseään auttaa, tekevät jo niin. Eikä tässä tietenkään ollut edes kyse siitä. Tällä kertaa en valittanut että asiat ovat huonosti.

Sivuhuomiona mielialasta johtuen: Tällä hetkellä into lähteä Helsingin uudenvuodenbileisiin on valitettavasti huurteessa.

Ja tähän jokin todella sopiva loppukaneetti. Kas näin.

Eilen tuntui taas jostain syystä siltä että olin törmännyt johonkin sosiaaliselta vaikuttavaan voimakenttään. Olo oli sinänsä tuttu, tuntui siltä että taas kimpoan takaisin yksin olemiseeni ja sulkeudun. Tajusin kuitenkin että niin käy jatkossakin aina, ellen nyt esimerksi tästä tilanteesta huolimatta jatka eteenpäin. Ikään kuin unohtaisin tuon esteen vaikutuksen. Tiedän kyllä että se lienee itselleni hankalaa, mutta toivottavasti edes hitaasti onnistuisin siinäkin.

Olen lähes koko ikäni tullut ja joutunut tulemaan yksin toimeen, yksin olemisesta on tullut origo johon on automaattisesti palattu aina kun ensimmäisen tai toisen koordinaattipisteen jälkeen ei löydykään jatkoa suunnalle. Eilen tuntui että olin ehkä jo neljännessä pisteessä ja sitten jatko tyssäsi. Tämä ajatus jatkamisesta tarkoittaisi sitä etten taas valu origoon, vaan pysyn paikallani kunnes jatkoa seuraa.

Nyt kun tuolla Helsingissä on tullut törmättyä joulukuun aikana varmastikin yli kymmeneen blogaajaan, useimpiin enemmän kuin kaksi kertaa, on itselleni muodostunut lieviä ongelmia jatkaa aiempaan tapaan kirjoitteluani. Lähinnä siis itsestäni kirjoittaessani. Tämä blogi kun on sekoitus itseni pohdiskelua ja avautumista sekä harrastuneisuuteeni liittyviä asioita. Siis suuresti henkilökohtaisia ja sitten ei yhtään henkilökohtaisia. Sekoitus on kuin purukumi ja suolakeksi. Erikseen nautittavia tilanteista riippuen, mutta kun ne sekoittaa, tulee todella epämääräinen massa josta ei saa enää mitään irti eikä selkoa.

Täysin nimettömänä kirjoittaessa ei ole sellaista tilannetta, että tietäisi kuka lukee. Nyt on useampi mahdollinen lukija saanut kasvot, ei sillä että olisin sitä pyrkinyt välttämään, mutta tilanne tuntuu muuttuneen jälkikäteen.

Ja niin, tiedän että tämä jälkimmäinen osio tästä merkinnästä on melko puutaheinää pohdintaa. Se vain tuo itselleni esiin tilanteen jossa pääsen miettimään ns. terapiana tapahtuvan kirjoittamisen loppumista ja ihmisten kohtaamista, tai toisinpäin.

Sain äsken, töissä ollessani ajatuksen joka toivottavasti johtaisi moneen hyvään asiaan tulevassa elämässäni. Suurin osa ongelmista tai ns. ongelmista johtuu yleensä siitä etten tee asioita heti. Niinpä mietin, että mikäli vain onnistuisin vastaamaan sanoilla ja teoilla kysymykseen Mitä voin tehdä nyt/heti? niin olisin huomattavasti tyytyväisempi itseeni. Tätä täytyy yrittää käytännössä.

Esimerkiksi, nyt voisin heti siivota potkulautani. Aion kyllä katsoa kesken olevan elokuvan loppuun, mutta nyt heti sen jälkeen.

edit: Siivosinkin sitten sen potkulautani. Mieletöntä.

Aamulla noin 16.30 päästyäni sängystä väsytti, oli nälkä ja päätä särki. Samana aamuna vasta noin kello 8 aikaan alkanut uni pysähtyi arviolta noin kello 9 aikaan, tosin en yhtään tiennyt paljonko kello silloin oli, mutta jatkoin urakkaani silti.

Herättyäni siis olin melko pessimistinen edes töihin jaksamisesta. Lopulta kuitenkin päädyin keittiöön, ja siitä alkoi kuin uusi aika. Lyhyeksi aikaa, mutta kuitenkin. Sauna oli päällä, tiskasin, kuten jo mainitsin ja ryhdyin tekemään salaattia.

Salaattia tuli jopa toinen kulhollinen aamua varten, ja näitä tehdessä sauna odotti saunojaanssa eli minua. Sitten siis saunaan ja 1 (yksi) saunaolut mukaan. Mietin että eipä ihmisellä kovin suuria positiivisia kannustuksia tarvitse tulla niin jo tuntuu hieman paremmalta. Kunpa taas kierre jatkuisi.

Siivoaminen toki on vielä urakkana, kämppä on edelleen siinä kunnossa että ainoastaan Museoviraston Pölyarkeologit voi päästää sisään. Ufo-kuskien lisäksi. Sukulaisia ei saisi päästää edes samaan kortteliin, mutta jos viikko alkoi näin mieltä ylentävästi ja jatkuu samaan rataan, niin ehkäpä täällä voi tehdä piikiekkoja ennen ensi viikonloppua.

Nyt siis vielä hetki simulaatioviihdettä ja sitten yöksi töihin.

edit: Salaatti oli oikein hyvää. Valkosipulikastike hieman auttoi siinä.

No niin, olenpa taas¹ tilanteessa jossa otsikko tulee mieleen monelta kantilta. Koska on liian aikaista perääntyä ja koska se on liian myöhäistä? Koska on liian aikaista todeta olevan liian myöhäistä ja toisin päin?

Suhteet Hiuksiin-merkinnässä hieman vertailin suhteen kehittymistä hiustenkasvuun. Nyt olen luultavasti tilanteessa jossa en vielä varsinaisesti tiedä onko suhdetta edes kehittymässä, missään tapauksessa ei voi puhua seurustelusta. Korkeintaan empiirisesti todennettua molemminpuolista hyväksyntää kohtaavaa tapailua. Ehkä hiukset ovat kasvamassa mutta en osaa sanoa onko keritsimet omassa kädessä vai tuolla toisaalla vai käykö jopa niin että lopulta tukka hulmuaa.

Hidas alku voi olla toivottua, onkin, mutta mikäli haluaa kiertoradalle, hitailu on syytä tehdä vasta kun ei enää todellakaan ole jalat tukevasti maassa vaan pää pilvissä. Ja silloin voi tosiaankin olla liiian myöhäistä. Ajoittain kyllä tuntuu siltä että jospa vaan leikkaa vahingot aikaisessa vaiheessa minimiin ja antaa momentin hiipua kunnes pysähtyminen ei enää tunnu ikävältä.

Täällä on muutamaan otteeseen voinut lukea metaforisia tuskailuja aiheeseen/kin liittyen, nyt on tunnelma kuitenkin sellainen, että niitä metaforisia merkintöjä tulee myöhemmin vastakkaisien fiiliksien johdattelemina. Toivon kyllä että näin pääsee käymään.

Ja kaikki tämä kulman takaa. Tekisi mieli viitata erääseen väännökseen Pensselin Kapinassa, mutta enpä. Tuttuun tapaan taas paljon sanoja mutta hyvin vähän asiaa, selkeää ainakaan.

1. Taas eli pitkästä aikaa. Ja passiivisen tilanteenkehityksen seurauksena. Lipsahti siis lähestulkoon.

Tuntuu taas siltä etteivät ajatukset oikein kulje suoria reittejä. Jokin painaa mieltä kuopalle, ja risteävätkin ajatukset menevät hieman mutkan kautta. Harvoin toki ristikko täysin suora on, mutta nyt ei ainakaan.

On sellainen olo että joko ryhdyn oikomaan niitä mutkia, tai sitten pyrin saamaan kuopat ja pullistumat tuosta verkosta pois. Tuntuu hankalalta, sillä mikäli keskityn asioiden pohdintaan, haittaa nuo muotoseikat pohdintaa, ja mikäli paneudun tuon mentaaliverkon oikomiseen, haittaavat asiat jotka epämuodostuksia aiheuttavat, sitä oikomista.

Tuo kuva tuli huitaistua ihan omaa ajatusvirtaakin tukemaan, mutta myös siksi, että tässä ei ole oikein mitään järkeä.

Tämä viikko on jo tähän mennessä ollut myllerrystä tunteiden ja elämän tasolla. Olen kokenut taas suurta ellei jopa valtavaa tarvetta nousta itseni yläpuolelle, kasvaa sisältä, ja paljon. Tästä aiheesta yritän saada oikeankin merkinnän aikaan, mutta aihe vaatii keskittymistä. Olen siis jälleen kokenut niin sanotun henkisen heräämisen, toivon että asiantila kestää pitkään mutta pelkään akuuttia narkolepsiaa.