Alunperin, idean tähän kirjoitukseen saatuani halusin kirjoittaa tämän kynällä ja paperilla. Se jäi sikseen kun huomasin kannettavani olevan päällä, ja muistettuani etten pidä käsinkirjoittamisesta.

Kun olin saanut pääkoneeni sammutettua, asunnossani kuuluva humina lakkasi, musiikki lakkasi soimasta, ja yhtäkkiä tuntui että on aikaa vaikka mihin. Jos nyt jätetään taas valvottu yö ja sen aiheuttama väsymys sikseen. Palvelimen pitämä vaimea hurina peittyy sekin kadun liikenteen ääniin. Olo oli kuin olisin päässyt hotelliin jonnekin kauas pois. Hotelli tosin olisi siistimpi. Tarkoitan tuolla sitä, ettei ole enää jotain tiettyä yksittäistä häiriötekijää, tai asiaa mikä nielisi kaiken ajan, edes huomaamattaani.

Olen kyllä pitkään jo tiennyt että koneella roikkuminen nielee aivan liikaa aikaa, ei siitä ole epäilystäkään, mutta tähän mennessä en ole asialle tehnyt mitään. Tällä kertaa sammutin koneen aivan hetken mielijohteesta, jolloin itselleni ei jäänyt aikaa miettiä onko idea hyvä vai huono vai pelkästään sellainen minkä toteuttamiseksi laiskuuteni pitäisi kääntyä hetkeksi pois.

Tiedän senkin, että mikäli minun pitäisi saada aikaiseksi jotain, niin 5 sekunninkin harkinta-aika yleensä saa minut sopeutumaan ennakoivaan ajatukseen siitä, että mitä jos en teekään sitä mitä piti saada aikaiseksi. Nyt tuon tietokoneen sammuttaminen poisti suurimman tekosyyn olla “kiireinen”. Vaikka olen kohta taas yliväsynyt, juuri nyt en halua käydä lainkaan nukkumaan, koska tuntuu kuin olisin saanut eilisen päivän takaisin. Ja sitä edellisen. Tai oikeastaan, näin olisi vasta jos tekisin tänään jotain noiden kahden päivän tuhlailun tilalla. Mutta nyt olen antanut itselleni tilaisuuden.

Onneksi olkoon ihmisille keillä tietokone ei varasta aikaa. Tiedän, ihmismieli keksii sen aikavarkaan tarvittaessa, eli muillakin kuin tietokoneita ajankulukseen käyttävillä voi vastaavia asioita esiintyä. Itse muistan ryhtyneeni siivoamaan kouluaikana kun piti opiskella. Nyt saatan alkaa siivoamaan kun en keksi muutakaan tekemistä.

Jos maltan pitää tietokoneeni sammutettuna riittävän kauan, toivon ja pelkään etten enää pitäisikään sitä viikkokaupalla 24/7 käynnissä. Toivon myös hahmottavani itseäni hieman paremmin. Ei, ei välttämättä paremmin, mutta mielellään pidempään säilyvällä asenteella. Palataan edes aiheeseen, jos ei muuten palata.

Ajattelin töistä lähtiessäni, tietokoneeni jäädessä päälle, että onpa harmi etten voinut sulkea sitä (asioita kesken siinä). Olen huomannut jokaisen kerran, kun suljen koneeni, että olen tyytyväisempi itseeni. Hieman tai paljon, mutta jokainen sulkemiskerta saa minut ajattelemaan itseäni parempana ihmisenä kuin aiemmin. Tuntuu hullulta. Eikä se sitä tietenkään ole.

Joskus muutamia vuosia sitten, kun en edes aavistanut joskus haluavani oikeasti eroon jatkuvasta tietokoneen käytöstä, saatoin olla tuon ansan ahdistama ja silloin ajattelin ettei ihminen voi kokea uudistumista enää tietyn iän ohitettuaan. Nyt kun olen täyttänyt 30, olen siis kuulemma loppuikäinen (kiitos ilmaisusta, en muista kelle), olen huomannut juurikin päinvastaista. Oloni on näiden oivalluksien sattuessa hieman samanlainen kuin 15 kesäisellä pojalla joka kuulee että olisi mahdollista päästä näkemään lukiolaisia tyttöjä yläosattomissa. Iloinen/onnellinen tietämättä oikeastaan lopullista tunteen suuntaa tai määrää, mutta silti kovasti odottaen jotain uutta ja erilaista.

Olen kyllä hämilläni. Muistan lukuisia tilanteita, joissa olen saattanut kuulla joko leikkisästi tai ilkeys mielessä sanottavan “hanki elämä”. Näitä tilanteita ajatellen jälkikäteen, tekisi mieli kysyä näin sanoneilta, että voivatko he määritellä millainen elämä olisi tuo mikä pitäisi hankkia. Muistan myös sen että ajoittain tuon kuuleminen on harmittanut, koska elämän hankkiminen on ehkä jopa ollut hankintalistalla.

Edelleen toivon, etten pitäisi tietokonettani päällä paria tuntia enempää päivässä. Töihin tänään tulessa, harkitsin jopa avukseni kelloa joka kävisi nollaa kohti ja josta näkisin koska on aika lopettaa ajantappaminen. Töitä tehdessä tilanteesta tulisi tosin hankalampi. Näinkin kömpelö “lainatahdonvoiman” harkitseminen uskoakseni tarkoittaa, että oikeasti haluan päästä eroon tietokoneen aiheuttamasta hukka-ajasta.

Kaikki tietävät sanonnan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. No, laitetaan vanha koira pakkohoitoon, ja aloitetaan opettamaan uutta koiraa.

Hanki Elämä… tai opeta eri koiraa.

Ja sitten itse asiaan. Eilen, yövuoron jälkeen, kellon ollessa noin 6.15 aamulla, kävin lähes välittömästi nukkumaan. Ennen “heräämistäni”, saatoin mennä yövuoron jälkeen nukkumaan 10-12 aikoihin. Eli tämäkin osa-alue muka saanut parannusta osakseen. Olin kyllä sitten uninen koko päivän herättyäni. Nyt ja aiemmin siis.

Tällä hetkellä ei tunnu tapahtuvan taas mitään mikä vahvistaisi käsityksiäni ja kokemuksiani tapojeni muuttamisen hyödyistä. Tuntuu tylsältä, siivoamistakin jaksaa vain tietyn verran. (sekin on tietenkin vielä kesken.) Nyt yöllä mietin jo, että pitäisiköhän tässä muutosten pyörteissä tulla jokin suvantoa suurempi muutos, nythän tuntuu olevan suvantoa, mutta jos jotain takapakkia tapahtuisi, saattaisin huomata kumpaan suuntaan haluaisin pyrkiä, takaisin nykyiseen, “parempaan” minään, vai takaisin vanhaan apatiaa muistuttavaan työ-kone-uni-työ-uni-kone sykliä kiertävään koomaan. Silloin toivottavasti tajuaisin ettei nykyisen kaltainen suvanto ole ollenkaan huono vaihtoehto tuolle koomalle.

Väärä turvallisuuden tunne ilmenee ilmeisesti ajatuksina siitä, että nyt on saatu aikaan laiskuudenpoistotoimenpiteet kokonaisuudessaan. Enpä usko. Voisin oikeastaan tehdä foorumin laiskuudelle. Aiemmin laiskuus esti moisen, nykyään teen asioita heti. Näin saatiin sotkettua tämänkin kappaleen pyrkimykset sitoa otsikko tekstin runkoon.

Mikäli siis ei halua missään tapauksessa muuttaa käsitystään minusta, kannattaa tulla takaisin blogini lukijaksi vasta noin 10 merkinnän jälkeen jolloin tämä tuleva “paljastus” on poissa etusivulta. Kauanko siihen sitten menee, vaikea sanoa. Luonnoksia ja ajatuksia on kyllä sen verran että alkuviikko on melko turvallinen vastaus. Hyvät viikonloput sitten vaan niille jotka näin päättävät tehdä, ja tervetuloa ensi viikolla uudestaan.

Tuon äskeisen kirjoitettuani tosin epäilen sen aiheuttavan juuri päinvastaisen reagoinnin, eli uteliaisuus voittaa. Siitäkin on pitänyt kirjoittaa novelli jo pari vuotta sitten. Siis kun kaveri näkee onnettomuuden ikkunastaan mutta jatkaa vain puuronsa syöntiä lautanen kädessä katsellen mitä alhaalla (asuu 8. kerroksessa) tapahtuu, ilman että soittaa edes apua ajatellen että kyllä joku sinne jostain ilmaantuu… Joo, en sitten tähän laita sitä. Se on sitä paitsi kirjoittamatta.

Ja EI, se paljastus ei ole se, että tulisin ulos kaapista, pidän edelleen naisista, erittäin paljon, kiitos vaan. Pidän sitä paitsi myös siitä pitämisestä. Siis naisista pitämisestä. Kiinni ja muuten vaan pitämisestä. Jahas, normaalia harhailua taas, jospa sitä sitten kohta lopettaisi. Onkohan sormille kehitetty erikseen mitään rauhoittavia lääkkeitä, nämä nyt ovat aivan vallattomalla päällä kun aamusella jouduin kynällä ihan kirjoittamaan.

Pyrin saamaan sen ajoituksen toimimaan siten, että teksti ilmestyy etusivulle joskus 18-20 välillä.

Olen hieman sekaisin. En nyt tarkoita sillä lailla sekaisin ettenkö tiedostaisi ympäristöäni oikein tai muuta vastaavaa. Eilen minulta kysyttiin kuka minä olen ja tarkin vastaukseni oli “öö.. tuota, en mä oikein tiedä kuka olen”. Tiedän nimeni mutta se ei tuohon vastaa. Ajatukseni ovat hieman mullin mallin ja ryhdyin miettimään tämän merkinnän kirjoittamista juuri ennen nukkumaan menoani viime yönä mutta aloitin sen vasta nyt. Suihkussa jatkoin asian miettimistä, ja itseni tuntien tiesin että tästä täytyy kirjoittaa juuri nyt. Olen siis tämän kirjoitushetkellä suihkussa. Aivan, kirjoitan tätä lyijykynällä luentolehtiölle suihkun seinää vasten.

Tästä ei ole tarkoitus tulla selitys mihinkään. Selitys on se mikä miehillä autokolarin jälkeen alkaa sanoilla “voi vittu” ja naisilla “voi itku”. Henkilöistä riippuen nuo voivat olla toisinkin päin. Ei, tämä ei ole selitys, tämä yrittää olla täsmennys itselleni kuinka sekaisin ja jos onni käy, miksi olen sekaisin.

Kun mikään ei tunnu miltään, tuntuu tältä. Kaikki tuntuu samalta seuraavana päivänä. Joko niin, tai sitten kuvittelen miltä sen pitäisi tuntua. Mutta, kun olen niin sekaisin, mistäs minä enää tiedän kumpi tilanteeseen pätee. Tiedän vain, että kokemani asiat tuntuvat tosilta ja aidoilta silloin kun koen ne. Myöhemmin pohdin että mitä se oli. Halusinko kokea/tuntea niin vai koinko/tunsinko niin. Voin auliisti tunnustaa ettei asian tiedostaminen tunnu hyvältä.

Tätäkin luultavasti lukee ihmisiä joiden en haluaisi kaikkea tätä lukevan, mutta myös niitä joiden toivoisin tätä lukevan. Toivoisin hyvien asioiden viipyvän päässäni pidempään ilman että ryhtyisin niitä epäilemään, mutta toistaiseksi lähestulkoon ainoat aidoilta tuntuvat, siis myöhemminkin, asiat ovat niitä, joissa koen olleeni ahdistunut. Nyt luulen että kymmeniä vuosia jatkunut taivaanrannan maalaus ja pilvilinnojen rakentelut ovat saaneet hyvien asioiden suhteen pääni niin reikäiseksi, että osa niistä aidostikin hyvistä hetkistä valuvat noista kuvitelmien poraamista rei’istä läpi.

Tähän kohtaan joudun etenkin omaksi harmikseni katsomaan kelloa ja toteamaan että nyt on jo kiire töihin. Toivottavasti jatkan tätä. Tähän saakka kirjoittamani on tuntunut helpotukselta ollessa samalla sivutuulsessa masentavaa. Toivoisin positiivisuuden myötätuulen saavuttavan minut ennen tämän aiheen päättymistä. Mikäli aihe pääsee enää sinne asti.

Tähän väliin sitten kyytiä odotellessani siirryin kirjoittamaan muutamia ajatuksia lisää (nokia9300 luurilla). Alkoi nimittäin tuntumaan siltä, että nyt epäilen epäilenkö sittenkään ettei mikään tunnu miltään. Nautin kyllä tiettyjen ihmisten seurasta, usein niin, että vaihtoehtojen ilmaantuessa hakeudun heidän seuraansa. Ja tämä mielestäni viittaisi siihen että kyllä jokin tuntuu joltain.

Miksi sitten kuitenkin, tai oikeammin mikä tilanne saa sen aikaan että ryhdyn pohtimaan ja epäilemään. Tuntuu että olen vain astia, rikkinäinen ja siksi vuotava astia matkalla jostain, menossa jonnekin. “Hienoa” ajatella ihan näin teksiksi asti että löytäminen on vieläkin tekemättä.

Töissä jo.
Tämä tuntuu varmasti hajanaiselta ja sekavalta. Antaa minusta kuvan että ohhoh, onpa se kummallinen. Ehkä olen, ehkä en. Lisäksi, en ole ollut valtavan avoin itsestäni blogilla tähän saakka, otan nyt sitten jonkun osaa matkasta kiinni. Saa nähdä jatkuuko tämä avoin matka tällä blogilla vai jäikö tämä kurkistukseksi.

Vieläkin töissä ja jatkan.
Äsken koin tätä asiaa ajatellessani jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut, kokemus joka siis itsessään on tuttu, mutta jonka aiheuttaja on ensimmäistä kertaa puhtaasti ajatuksistani ja fiiliksistäni kiinni. Minua nimittäin oksetti. Todellisesti oksetti. Onnekseni mahani oli tyhjä, varsinaista oksentamista ei siis tapahtunut, mutta ajatus tästä kadoksissa olemisesta sai sen edes sen yrittämisen aikaan. Onpa tyhjä olo.

Ylläolevista siis ensimmäinen lohko tosiaan suihkussa kirjoitettu, ja toinen työmatkalla ja töissä kirjoitettu nokialaisella. Halusin kirjoittaa tuntemukseni silloin kun ne päähän sanoiksi muodostuvat, ja siksi olenkin tyytyväinen että minulla tuo puhelin on. Suihkussa kirjoittamista olen harrastanut kerran aiemmin, silloin syntyi runo. Nyt kirjoitan ihan tavallisella tietokoneella blogisoftan avulla. Ja voin sanoa, että tunnelma on heti paljon varovaisempi ja vähemmän välitön. Tässä tulee liiaksi tunne että kirjoittaa sellaista tekstiä jonka jotkut jopa lukevat, aiemmalla kahdella tavalla tuotettu teksti tuntuu enemmän henkilökohtaiselta, ja on varmasti siksi niin paljon avoimempaa.

Tämä, luultavasti lopetukseksi jäävä lohko tosiaan tuntuu lähinnä pahoillaan olemiselta ja pehmustelulta. En edes tätä kirjoittaessa tiedä julkaisenko tämän. Aloin nimittäin epäilemään sen järkevyyttä hetki sitten. Toisaalta aloin myös miettimään mitä tämän tekstin julkituonti saa/saisi aikaan siinä miten blogiani lukevat reagoivat, etenkin tuttuni. En kuitenkaan usko että tämän julkaisu olisi virhe jota saisin katua. Kyse on kuitenkin itsestäni eikä siitä mitä olisin jollekin toiselle tekemässä. Itseasiassa, tunnen lievää ylpeyttä siitä että sain tämänkin verran sisustaani puristettua sanoiksi. Lohkot ovat muokkaamattomia lähinnä sen vuoksi, etten ryhtyisi niitä siistimään.

Toinen syy tämän julkaisemisen epäilyille on se, että jos nyt jollekin ihmiselle, joka tämän on lukenut sanon että minusta tuntuu siltä tai tältä, niin haluaako kukaan uskoa minua tämän jälkeen? En tahtoisi kenenkään viittaavan tähän kirjoitukseen todeten ettei kanssani voi tulla mitään tai tehdä mitään tai haluta mitään koska “mikään ei tunnu miltään”. Tämä kirjoitus ei ole siis mikään tuntemisen oikeuksista luopuminen. Enkä myöskään aio käyttää tätä perusteluna vastaavassa tilanteessa peräytymisen takia. Kirjoitin tämän tänään siksi että tuntui tänään tältä. Myönnän ettei tämä mikään novelli ole joka popsahti päähän tänään ja pois päästä huomenna, mutten haluaisi että avoimuuttani tässä asiassa käytettäisiin tietoisesti, tai mieluusti edes tiedostamatta itseäni vastaan.

Morpheus: There is a difference between knowing the path and walking the path.

(Lisäsin tämän nyt tuon “varoituksen” laitettuani, eikö vaan ollutkin kauhea yllätys ja sellainen pommi että mitäs mitäs oho. Käsi ylös kuka muka ajatteli että tässäkö se nyt oli.)

Pyrin muuttamaan itseäni tältä osin. Epäoleelliset tekemiset pois, ja oleellisia tilalle. Esimerkiksi siivous on tuntunut epäoleelliselta tähän saakka, pyrin saamaan sen siihen oleellisten tekojen listalle. Kaikkea en toki ryhdy tähän luettelemaan, mutta pointti tuli jo esille.

Jos olen hieman sekaisin herkästi tai muuten en tiedä missä menen ja miksi, niin yksi selkeä syy voi olla se että olen elänyt sumun keskellä. Elämän tarkoitusta en tietenkään tiedä vieläkään, mutta sitä mikä minut saa tikittämään, sitäkään en tiedä, ja se tuntui ikävän tyhjältä. Haluan syntyä uudelleen, ja aion nyt yrittää vaikka epäonnistuisinkin.

Toivottavasti en synny tylsäksi aikuiseksi heti ensimmäisellä yrittämällä.

update: Täällä taisin olla samoilla jäljillä viimeksi. Ja siitä on yli vuosi. Ankaraa.

Hyvä että olen havainnut syitä siihen miksi asiat eivät ole niin hyvin kuin voisivat olla, mutta suotta olen nyt ottanut paineita niistä havainnoista. Haluan muutoksia, hienoa, haluan saada niitä itse aikaan, vielä hienompaa. Mutta onko niitä realistista odottaa lyhyellä aikavälillä? Ei todellakaan ja siksi onkin parempi keskittyä niihin rauhassa kuin panikoida kun mitään ei tapahdu nyt välittömästi.

Jos huomasin olevani sotkussa nyt, oikea ratkaisu ei ole pyrkiä olemaan poissa sotkusta asap, vaan pyrkiä pois siitä sotkusta ilman taikatemppuja. Mietinkin eilen mistä ihmeestä saan energiaa muutoksien aikaansaamiseksi, mutta nyt pyrin siihen että energia tulee ensin ja sitten muutokset, eikä niin että ensin ei tule muutoksia ja sitten tulee näennäinen ahdistava energiavaje.

Kirjoitin tänään eräässä mukavahenkisessä msn-keskustelussa, kiitos siitä osapuolelle taas, tavoitteekseni luoda itselleni uusi ajattelutapa ja sain tietenkin kysymyksen että millainen uusi ajattelutapa. Vastaukseni yllätti meidät molemmat ja pidin sitä sekä melkolailla sekundaarisilla aspekteilla spekulointina eli hienosteluna mutta samalla pätevästi asian ilmaisuna joten tyrkkään sen editoimattomana tähän.

sellanen uus jossa haitalliset ajatukset saatais tosiasiallisesti hylättyä ajatteluprosessista ennen kun koko prosessi saturoituu sillä haitallisella ajatussuunnalla ja keskeytys siinä saturoinnissa sais aikaan hyödyllisen ajatuksien konsentraation kasvamaan.

Tästä on parempi taas jatkaa kuin eilisestä. Jälleen.

Niin, ja huomasin kuinka huono ajatus oli ostaa The Mansion Bag, eli kehuttu Kartanoskipsipussi ylityöevääksi… auh sitä addiktion turmelevaa tunnetta kun ei voi oikein töitäkään mennä tekemään.. yks vielä ja kaks sitten sen jälkeen ja sitten vielä..

• Nostin sukat lattialta pyykkikoriin
• Vein tölkkejä kauppaan vapaaehtoisesti ja yksin
• Tyhjensin jääkaapista vanhaksi menneitä juttuja

Ensimmäisen kerran ikinä muistaakseni, kananmunarasiat joiden vuosilukua en edes enää muista, jäi ihan ikonisyistä vielä hetkeksi sinne.

• Vein roskia
• Ostin ruisleipää
• Ostin kevytjuustoa
• EN ostanut metwurstia, edes kevytsellaista
• Ostin salaattia kurkkua ja LUOMUtomaatteja
• Kävin kaupassa ajoissa
• Siivosin työpöytääni
• Keräsin mainoksia ja muita papereita nippuun

Siis paperinkeräykseen meneviä paperimateriaaleja asunnosta nippuun ulos vietäväksi.

• Heräsin lähes ajoissa
• Tein vatsalihasliikkeitä

Osa näistä on ehkä joskus ennenkin tapahtunut, mutta, kaikki samalle päivälle… Tässä mallirastini jonka nyt siis läiskään tähän perään. Tämä kaikki saman päivän aikana, eikä kyseessä ole mikään palkinnonjahtaaminen, kukaan nainen ei lupaillut mitään seksuaalisia palveluita tietyn tehtävämäärän suoritettuani (ei paha idea kuitenkaan), palkitsen itseni luultavasti kohta saunassa GC Perrytölkillä. Olen luullakseni ansainnut sen.

Kaiken lisäksi mahdollisesti ryhdyin jälleen täyttämään erästä varoventtiiliblogiani, mutta mietin sen järkevyyttä. Ehkäpä otan toisen varoventtiiliblogini parempaan käyttöön.

No kamalat paineet… öh, suhteellista.

Kehitin logon eilen, tuolle m³-projektille. Ei hajuakaan mitä käyttöä jos mitään, mutta tulipa tehtyä. Ja heti ensimmäinen miinuspiste m³-projekti-indeksiin tuli siitä että ryhdyinkin sutaisemaan tuon logon enkä siivoamaan lisää.

On se helvetin hieno jos katsoo aurinkoa vasten.

Saanko… tai siis, totta helvetissa saan, esitellä:

Jatkoa seurannee. m³-projekti on hyvin lähellä tätä. Jos tuotantoluvut ja valmiit jaksot pääsevät maaliin saakka, Pimp My Life on seuraava bittisarja. Pilottia harkitaan 2. kuivausryhmällä sarjaa Pimp My Shelf varten.